de Montaignen takapihalla, osa I

Ensimmäisen täällä Skoteissa kirjoittamani esseen palauttamisesta on nyt kulunut noin viikon päivät ja seuraavaa tekstiä täytyisi kohta alkaa suunnittelemaan parin seuraavan kirjoituksen muotoa. Tässä välissä lienee kuitenkin hyvä hetki luoda pikainen silmäys täkäläiseen esseekirjoittamiseen ja (nähdäkseni) sen tavoitteisiin akateemisessa koulutuksessa.

Kirjoittamani teksti käsitteli yhtä noin kymmenestä valmiiksi annetusta otsikosta, joista kurssille osallistuvien opiskelijoiden tuli valita mieleisensä ja vastata otsikon muodossa annettuun kysymykseen. Oma valintani oli helppo, sillä eräs kysymys asettui jotakuinkin muotoon: ”Miten vahvistuva lukutaito vaikutti varhaismoderni Euroopan kulttuuriin ja politiikkaan?” Kuten alan opiskelija huomaavat, aihe oli muotoiltu perin laajaksi ja on kyseenalaista, pystyisikö edes monen kymmenen sivun pituinen tieteellinen artikkeli saati 1500 sanan pituinen essee tyydyttävään vastaukseen!

Päättelinkin, että esseen tarkoitus oli tässä olla (paradoksaalisesti) vähemmän pohtiva ja pyrkiä dynaamiseen esitykseen. Koetin muotoilla vastauksen jotenkuten eheästi käyttäen paria tapausesimerkkiä, mutta tiedä häntä.

Huomattavan lyhyyden lisäksi merkittävin brittiläisen ja suomalaisen esseen välillä on ehkä se, että täällä esseissäkin vaaditaan nootitusta. Eräässä seminaari-istunnossa kysyin asiasta hiukan lisää ja sain kuulla, että keskimäärin esseissä on kuudesta seitsemään eri lähdettä.  No, luku itsessään kuulostaa ihan järkevältä, ei siinä mitään. Koska oma tapani nootittaa on tyyliltään jokseenkin kokoava (eli yleensä kappaleen loppuun yksi nootti, johon vetoaminen riittää), seurauksena oli kuitenkin se, että viittauksia tuli jotakuinkin 1/lähde, joten aika ohuella kontekstilla esseeni syntyi.

No niin, avautuminen sikseen. Essee on yhtä kaikki kirjoitettu ja englannin kielen taito (toivottavasti) taas hinkkautui hieman akateemisempaan muotoon. Kohta pystyn pitkästyttämään ihmisiä kuoliaaksi kahdella kielellä. Jotta tuo tynkäkirjoitelma tulisi jotenkin hyvitetyksi, esitän tässä muutaman oman ajatukseni esseen luonteesta, tehtävästä ja oikeasta toteutuksesta. Olkoon se epämuodollinen anteeksipyyntöni Michel de Montaignelle (1533–1592), ”Ranskan Sokrateelle”, joka kirjoitti kahdeksan vuoden aikana kirjastoonsa vetäytyneenä joukon niin miestä itseään kuin yhteiskuntaa ja ihmisyyttä yleisemmin pyöritteleviä lyhyitä ja vähän pitempiäkin kirjoituksia ja tuli siten varmistaneeksi asemansa maailman ensimmäisenä ”esseistinä”.

Koska esseen määritelmänä usein toistetaan, että sen tulisi olla pohtiva, useita käsillä olevan asian eri puolia harkitseva ja kääntelevä proosateksti, on ymmärrettävää, että siitä on tullut suosittu akateemisen kirjoittamisen muoto. Monet koevastaukset, seminaariesitykset ja tieteelliset artikkelit kirjoitetaan ihmistieteissä esseen muodossa ja voi humanistisen kandidaatintutkielmankin, jopa Pro Gradun, olevan eräänlainen ”esseekokoelma”, jossa valittua aihetta lähestytään useammalta suunnalta pohtien ja väittäen.

Tieteellisen uskottavuuden kannalta on itsestään selvästi hyvä, että kirjoittaja ainakin näennäisesti pohtii myös oman kantansa vastaisia argumentteja – ja mikä olennaisempaa, tuo ne myös lukijansa tietoon, näin tarjoten mahdollisuuden kriittiseen lukemiseen. Eri asia on tietysti se, kuinka vilpittömästi tämä avokätinen kyseenalaistamisen tarjoilu todella tapahtuu. On melko helppoa palauttaa mieleen useita esimerkkejä varsinkin tieteellisten artikkelijulkaisujen maailmasta, jossa nämä omaa näkemystä vastustavat näkökannat eivät saa osakseen sitä reilua käsittelyä, jossa niiden ansio myönnettäisiin ja oma taipumus toiseen johtopäätökseen esitettäisiin yksinkertaisesti vahvemman tai osuvamman todistuksen pohjalta.

Sen sijaan usein pyritään osoittamaan erimielinen kirjoitus itsessään epäkelvoksi. Tämän toteuttamiseen on olemassa useampi eri keino. Tekstin voi todeta vanhentuneeksi joko ikään tai käytettyyn metodiin vetoamalla. Tekstin väite voi perustua puutteelliseen tahi virheelliseen lähteiden tulkintaan tai siihen, että kaikki mahdollinen materiaali ei ole ollut saatavilla. Kuten lukija huomaa, nämä menetelmät ovat toisiinsa linkitettävissä ja joskus aivan kelvollisia keinoja, vaikka moisiin johtopäätöksiin tunnutaan päätyvän joskus hieman liian keveästi.

Kyseenalaisempia keinoja ovat vastapuolen argumenttien repäisy irti omasta kontekstistaan ja niiden esittäminen epäuskottavana, jopa naurettavana on aivan liian helppoa humanistisille tieteille tyypillisen lainaamisen perinteen keinoja käyttämällä. Heppoiselta näyttävä lainaus on kohtalaisen helppo peittää runsaalla lainaamisella asian vierestä, jolloin on mahdollista häivyttää karkeakin virhetulkinta.

Kaikkein häijyin mieleeni tuleva keino on kuitenkin henkilökohtaisuuksiin meneminen eli erimielisen kirjoittajan muun toiminnan, kuten poliittisen ja/tai perhe-elämän sormella osoittaminen ja sen esittäminen epäilyttävänä, jolloin kyseisen kirjoittajan tieteellinenkin kelpoisuus on sitten mahdollista mitätöidä, kahta helpommin jos hänen tieteelliset ja poliittiset kantansa on mahdollista sekoittaa keskenään.

Tällaisen menettelyn kohteeksi näyttää joutuneen muun muassa 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut ranskalainen filologi Georges Dumézil, jonka teoriaa indoeurooppalaisen uskomusjärjestelmän kolmijakoisuudesta on kritisoitu laajasti nostamalla esiin hänen sympatiansa ranskalaisia fasisteja ja Benito Mussolinia kohtaan. Näin ollen hänen kolmijakoinen uskomusjärjestelmänsä näyttäytyi kriitikoille (ja ennen kaikkea heidän lukijoilleen) yrityksenä tukea patriarkaalista ja autoritääristä yhteiskuntamallia, joka oikeistolaisessa muodossaan koki haaksirikon toisen maailmanpalon päättyessä.

Moisia tapauksia lienee tullut vastaan itse kullekin tieteellistä kirjallisuutta lukevalle. Toisia on kuitenkin tunnetusti helpompi tuomita kuin itseään; akateemisilta käytösvirheiltä ei ole helppo välttyä, tämä on totta varsinkin vasta siipiään kokeilevan opiskelijan kokeilevissa teksteissä. omat virheet ovat kuitenkin sikäli siunauksellisia, että niistä oppii yleensä kaikkein kivuliaimmin – oman virheen tunnustamiseen kun liittyy häpeän pilkahdus.

Mitä yritän siis tällä kaikella sanoa? Ainakin toivon niiden lukijoiden, jotka hiihtelevät kanssani samoilla tiedon saloilla, miettimään hyvän esseen käsitteitä hieman syvemmin kuin vain listaamalla pakollisia muotoseikkoja (alkuluku-käsittelyluku-loppuluku -mantra) tai laskemaan, onko alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta tarpeeksi. Älkäämme olko liian vähään tyytyväisiä, vaan antakaamme hetki myös sille vastaan tulleelle tiedolle, joka ei sopinutkaan kuvaan, mutta joka ei kuitenkaan vakuuttanut muuttamaan kantaamme. Ja mikä tärkeintä; älkäämme olko röyhkeitä, vaan antakaamme ainakin lukijalle avoin näköala myös tähän kilpailevaan näkemykseen. Sillä vaikka kuinka vahvasti tuntisi löytäneensä asiasta lopullisen totuuden (voi meitä ihmisiä!), on kuitenkin hyvä muistaa suurta esseistiä:

"Mihinkään ei uskota niin vahvasti, kuin siihen mistä vähiten mitään tiedetään."

(Esseitä, kirja I, kpl 32.)

Jatkoa aiheesta toisella kertaa.