Opiskelun olemuksesta ja muodoista

Ensimmäinen työviikko Glasgow’n yliopistossa on nyt takana, joten minulla on mahdollisuus hieman pohdiskella julkisesti akateemisen työskentelyn erilaisia tapoja toisistaan poikkeavissa yliopistokulttuureissa.

Ensin kuitenkin sananen byrokratiasta. Turussa opiskelijoita mietityttänyt ja puhuttanut yliopistobyrokratian merkityksen kasvu ja tietynlainen yrityshenkinen tulosvastuuajattelu, niin kutsuttu managerialismi, tuntuu varsin läsnä olevalta täällä Skotlannissakin. Ainakin byrokratialle tunnusomaista – niin, leimallista – toimintaa, eli erilaisten asiakirjojen kiikuttamista allekirjoitettavaksi ja leimattavaksi virastosta toiseen, on täällä päässyt harjoittamaan oikein urakalla. Vuokraa maksaakseen on täytynyt kirjautua pankkiin, terveydenhuollon piiriin taas pääsee rekisteröitymällä lääkärille, opintosuunnitelma täytyy hyväksyttää sekä oppiaineessa että Erasmus -vaihto-ohjelman toimistossa, muutamia mainitakseni.

Tämä saattaa olla jonkun mielestä yllättävää. Perinteisestihän me suomalaiset olemme tottuneet ajattelemaan, että me itse, muut Pohjoismaalaiset, ehkä venäläisetkin ja saksalaiset erityisesti, ovat niitä Euroopan johtavia virastokansoja ja että britit mieluummin hoitavat asiat tiukan käytöskoodin mukaan mutta kuitenkin jollain tavalla sääntöjä taivuttaen.

No, ei sekään käsitys aivan väärä ole.  Esimerkiksi tyypillisen kurssin läsnäolovaatimukset, esseiden palautuspäivämäärät ja muu sellainen antaa kurssiohjelman paperiversiossa sanamuodollaan hyvinkin ankaran ja taipumattoman mielikuvan. Kun sitten juttelee vähän aikaa luennoitsijan kanssa asiasta, tuntuu kuin pari poissaoloa ei merkitsisi tuon taivaallista! Tätä asennetta kuvaamaan sopinee lyhyt anekdootti.

Kysyin erään kurssini luennoitsijalta mahdollisia korvaavia tehtäviä, koska en ollut voinut osallistua ensimmäisen viikon luennoille. Tämä siksi, että oppiainekoordinaattorillani oli aikaa tavata minut vasta ko. viikon lopulla ja minua oli ohjeistettu osallistumaan kursseille vasta tämän tapaamisen jälkeen. Kurssin (netistä saatava) käsiohjelma oli ollut erityisen tiukka yli kahden peräkkäisen luennon poissaolosta ja pelkäsin työtaakkani käyvän raskaaksi heti alkuunsa. Luennoijan vastaus oli kuin koko klausuulia ei olisi olemassakaan: ”Vilkaise niitä viime viikon luentomateriaaleja netistä, ja jos ne ovat mielestäsi täyttä hölynpölyä niin ota yhteyttä ja jutellaan.” Että näin. Helpottuneena kiitin ohjeesta ja lupasin katsoa luentodiat läpi.

Muut opiskelijat ja joskus opiskelleet saattavat olla kiinnostuneita siitä, miten opiskelu on Isossa-Britanniassa järjestetty ja miten kyseinen järjestelmä eroaa suomalaisesta vastaavasta. Koetan tässä antaa jonkinlaisen rautaisannoksen asiasta, mutta oleskeluni tässä vaiheessa pidätän itselläni oikeudet virheisiin ja väärinkäsityksiin. Pyydän siis lukijaltani lähdekriittisyyttä ja armollisuutta.

Tutkintorakenteesta sananen. Alemman asteen korkeakoulututkinnon hankkimiseen menee täällä neljä vuotta (ja se todella tarkoittaa neljää vuotta, kurssien ajoittumisen ja pääsyvaatimusten takia nopeampi suorittaminen on äärimmäisen vaikeaa ja toisaalta koulumainen opiskelurytmi tekee venyttämisen jopa mahdottomaksi), mikä aika rajautuu vielä erikseen kahteen osioon. Ensimmäinen kaksi vuotta (undegraduate) sujuu vielä aika käsiä heilutellen: kurssit ovat varsin yleisluontoisia ja kokeet eivät vaadi liikoja (puhun nyt siis historian kursseista, mutta oletan säännön pätevän kohtalaisella tarkkuudella muissakin aineissa).

Seuraava kaksi vuotta, ”Honours”-vaihe on jo vaikeampi, sisältää paljon seminaariluontoista työskentelyä ja itsenäistä tutkimista – pelkällä luennolla pilkkimisellä ei siis menesty. Myös kandidaatintutkielma (Honours Dissertation) kuuluu luonnollisesti asiaan. Koska opintopisteitä on tarkoitus kerryttää samaan tahtiin kuin Suomessa, eli 60 op/vuosi, on paikallinen alemman asteen oppiarvo, miten sen sanoisi.. omavoimaisempi ja myös arvostetumpi kuin meillä, sen alle kertyy siis opintopisteitä yhteensä 240. Maisterin arvon hankkiakseen täytyy jatkaa opiskeluja vielä kaksi vuotta, josta varsin suuri osa kuluu itse opinnäytetyön parissa.

Huomattavan suuri osa tämän alemman tutkinnon (Bachelor’s Degree) suorittaneista jättää leikin tähän ja etsiytyy työmarkkinoille, joilla työtä myös todella löytyy ilman maisterinpapereitakin. Muitakin syitä toki on: kandidaatin tutkintoon asti lukukausimaksut maksaa valtio, mutta maisteriksi isoavan skotin täytyy maksaa pari viimeistä lukukauttaan itse.

Yleisiä keinoja tähän on tietenkin hankkia stipendi (rajallinen määrä, vaatii hyvää hakemusta ja omasta erinomaisuudesta), ottaa opintolainaa (varsin yleinen keino) tai käyttää ”kotipankkia” eli maksattaa lysti vanhemmillaan (ei mahdollista kaikille, vaatii vanhemmilta usein pitkäaikaista säästämistä mallia Amerikka). Keinoja siis on, mutta ne ovat luonteeltaan karsivia ja asettavat jo lähtökohtaisesti sen kysymyksen, jota etuoikeutetun suomalaisopiskelijan ei tarvitse esittää itselleen välttämättä missään vaiheessa opiskelujaan:

”Tarvitsenko minä maisterin papereita?”

Etuoikeudellamme on toki se kääntöpuoli, johon jo epäsuorasti viittasinkin – ”niin kuin hyvin tiedetään”, ei suomalaisella kandidaatin paperilla korkealle kiivetä, useinkaan ei edes työnantajan kynnyksen yli.

Tämä kaikki pätee vain Skotlantiin eikä pidä paikkaansa enää Englannin puolella, missä lukukausikustannuksia täytyy pulittaa alusta asti ja tutkintopituudet ovat erilaiset. Jos hyvinvointivaltion kasvattaman suomalaislukijan mielestä kuvaamani skotlantilainen malli on eriarvoistava, on se kuitenkin hengeltään varsin paljon englannin akateemista järjestelmää demokraattisempi.

Mitä sitten on sanottava kurssirakenteesta ja luentojen kulusta? No, varsin yleinen kurssin viikkomalli varsinkin opiskelujen alkuvaiheessa näyttäisi olevan 3 x 1h luentoja, joiden rakenne itsessään on kronologisessa esitystavassaan varsin samanlainen suomalaisten kokemusteni kanssa + 1h pienryhmätyöskentelyä, jossa käsitellään asioita ehkä hieman temaattisemmin, vaikkapa pohtimalla tietyn lähdemateriaalityypin (elokuva, kuulustelupöytäkirja, poliittinen sopimus, elokuva, kansanlaulu) ominaispiirteitä.

Tämän järjestelyn selkeänä etuna on uskoakseni se, että tunnin pituiset luennot ovat yleensä tarpeeksi pitkiä, että ne voivat pureutua aiheeseensa tyydyttävän syvällisesti ollen samalla tarpeeksi lyhyitä, että huonomminkin viikonloppuna nukkunut opiskelija pystyy sinnittelemään hereillä maanantaiaamun luennon. Kun seminaarityöskentelyä on samaan aikaan luentojen kanssa, on luullakseni mielekästä antaa luentojen aiheiden tukea ryhmissä käytävää keskustelua.

Heikkouksina voisin ajatella ainakin sen mahdollisuuden, että tunnin luento ei pääsekään kovin syvälle aiheeseensa ja viikon luentojen tuloksena opiskelijalla on liian kiihkeän etenemistahdin ja pinnalla liitävien luennoitsijoiden kokoon keittämä sekametelisoppa, joka ei hyödytä ketään. Suomessahan (tai no, Turun historian yliopiston oppiaineissa, mutta oletan monen muunkin oppiaineen noudattavan samaa kurssirakennetta) olemme tottuneet normaalisti joko yhteen tai kahteen kahden tunnin luentoon viikossa, joilla on sitten omat etunsa ja haittansa.

Kurssien opintopiste/työmäärä kiinnostaa aina. Kuvatunlaisiin kursseihin kuuluu täällä Glasgow’ssa varsin vakiona sekä essee (suurin piirtein samanpituinen kuin Suomessa, pituutta n.6-8 sivua) että tentti. Hui kauhistus. No, kääntöpuolena tulee se, että kurssit ovat suuruudeltaan sen 10 opintopistettä, joten 30 ”nopan” lukukausitavoitteen saa kuntoon valitsemalla kolme kurssia. Toisin sanoen esseiden viimeinen palautuspäivämäärä ja tenttien ajankohdat määrittävät lukukauden stressipiikit, joka manifestoituu yliopiston kirjaston (joka ansaitsee myöhemmin ihan oman kirjoituksensa) täysillä lukusaleilla ja kurssikirjojen pitkän pitkillä varausjonoilla. Hyvänä puolena tulee ainakin keväällä maaliskuun lopusta huhtikuun loppupuolelle kestävä pääsiäisloma, joka mahdollistaa tentteihin valmistautumisen hyvissä ajoin (lue: kaiken muun kuin opiskelun tuona aikana).

Niinpä ne suomalaisopiskelijat, jotka kokevat olevansa onnellisen vapaita omissa kurssivalinnoissaan ja pystyvänsä rakentamaan – teleoperaattorikielellä – ”juuri itselleen räätälöidyn” tutkinnon mutta jotka samalla tuskailevat kahden opintopisteiden kurssien ja käsistä luisuvien lukukausitavoitteidensa kanssa: kokeilkaapa vaihto-opiskelua briteissä. Ei siksi, että varsin vähän variointia salliva opinto-ohjelma olisi jotenkin parempi (sillä en sano sen sitä olevan), vaan siksi, että se on erilainen. Ja erilaisuuteen on yleensä hyödyllistä tutustua.

P.S. Nämä tekstit tuntuvat hiljalleen pitenevän, koetan harrastaa itsehillintää ja pitää tekstipituudet mukavuuden rajoissa.

P.P.S. Kunnon blogiin kuuluisi syöttää kai valokuviakin. Näin olen ainakin kuullut. Pyrin korjaamaan  tätäkin puutetta jatkossa.

Yleisiä ensivaikutelmia

Ensimmäinen viikko Glasgow’ta on nyt nähty, vaikka varsinaisen opiskelun alkaminen näyttää sijoittuvan yhä etäämmälle. En kuitenkaan tällä kertaa rasita lukijaani avautumisella brittiläisestä yliopistobyrokratiasta, sille uhrattakoon oma katsauksensa sen paljastettua myöhemmätkin juonensa.

Skotlantilaisista puhutaan paljon ja useimmilla ihmisillä on jonkinlainen mielikuva tästä Euroopan äärimmäiseen kolkkaan majansa laittaneesta kansasta. Tartaanikuvioiseen kilttiin pukeutunut, nummilla vaeltava Ylämaiden puolivilli soturi lienee jonkinlainen arkkityyppi näille kuvitelmille, joita ovat lietsoneet niin Robert Burnsin runot kuin myöhempi elokuvateollisuus. Mitä tulee arkisempiin mielikuviin, moni saattanee mieleensä ajatuksia toisaalta säästeliäästä ja työläästä presbyteeristä, toisaalta kohteliaasta ja tuttavallisesta jalat maassa -henkilöstä.

Noin viikon mittaisen oleskelun jälkeen voin tuomita ainakin jälkimmäisen mielikuvan vähintään oikeansuuntaiseksi. Palvelutiskillä apua pyytävä todella saa apua, usein sekä suullisena että kirjallisena. Lisäksi apuaan tarjoavan hymy kertoo, sikäli kuin minä asiaa arvioin, aidosta hyväntahtoisuudesta ja auttamisen halusta.

Hyvää yleistä mielialaa ylläpitävät myös tyypilliset brittiläiset maneerit. Väistäessään kadulla tai ahtaassa portaikossa saa vastaantulijan huomioinut kulkija kiitokseksi kuittauksen ”thank You!” tai ”cheers!” Joskus taas, kun väistäminen tai tilan antaminen toiselle tapahtuu ripeämmin ja pienemmällä varoitusajalla, muuttuu kiitos anteeksipyynnöksi ”sorry” tai ”I’m sorry”. Moinen sinänsä pieni huikkaus tuntuu vähäeleisen ja – puheisen suomalaisen kulttuurin kasvatista ensin hieman oudolta, mutta muutaman toistumisen jälkeen lähinnä luontevalta, mukavaltakin. On mielekästä saada toiselta ikään kuin kuittaus, ”eleesi on huomioitu”.

Tuloerojen ja elinolojen jyrkkä kontrasti näyttäytyy Glasgow’ssa helposti sille, joka haluaa nähdä. Argyll Streetin esplanadin katunäkymää miehittää pukuihin ja turkiskauluksiin sonnustautunut niin sanottu parempi väki. Vieressä Gallowgaten varrella aukeaa hyvin toisenlainen näkymä: huppareissa ja tikkitakeissa kulkevat, varsin monipäiset perheet etsivät kovin nuorien äitiensä johdolla löytöjä joka viikonloppu järjestettävältä kirpputorilta. Barras Marketilta taitava ja kärsivällinen voi toki tehdä löytöjä, mutta sen masentavan epäsiisteillä kujilla vaisto käskee epämiellyttävästi katselemaan taakseen.

Entisen teollisuuskaupungin ensin menetettyä telakkansa, sitten löydettyään uuden elpymisen tien sijoitus- ja matkailubisneksessä kaupunkiin on ilmaantunut kehitystä, jota sosiologi nimittäisi gentrifikaatioksi, so. jonkin tietyn kaupunginosan keskiluokkaistumiseksi. Esimerkiksi Dennistounin kaupunginosa oli toisen maailmansodan päättyessä selvästi työväenluokkainen alue, nyttemmin suurin osa asukkaista on opiskelijoita ja toimistotyöntekijöitä. Toiset alueet, kuten Parkendin ja Maryhillin kaupunginosat ovat huonommassa maineessa.

Vaikka jälkimmäinen huomioni onkin mieluummin erityinen kokemus eikä yleinen ajatus, liitettäköön se kuitenkin, vaikka sitten antamaan lukijalle aavistusta glasgowlaisen tunnelman mahdollisista esiintymismuodoista.

Kelvingroven taidegalleria ja museo on satunnaisemmankin vierailijan kannalta suositeltava käyntikohde. Ilmaisen sisäänpääsyn (melko lailla standardi Britanniassa) lisäksi taidekokoelmat ovat sen verran keskittyneitä, että mitään geneeristä taiteenhistorian kierrosta ei tarvitse pelätä.

 Siinä määrin ansiokkaasti taideaarteita on kuitenkin kerätty, että muun muassa hollantilaiset 1600-luvun mestarit ovat komeasti edustettuina, samoin kuin 1900-luvun taitteessa vaikuttaneen ”Glasgow School” – taiteilijapiirin teokset. Taiteen lisäksi museossa on laaja ase- ja haarniskakokoelma, jonne en kuitenkaan tällä kertaa taiteen parista ehtinyt.

Viktoriaaniseen tyyliin rakennettu ja 2003-6 uudistettu museo ohitti Edinburghin linnan Skotlannin käydyimpänä matkailukohteena jo 2007 ja se onkin tätä nykyä Ison-Britannian käydyin museo Lontoon ulkopuolella.

Kokoelmien laajuus saa jo sinänsä kävijän suosion puolelleen, minkä mielialan erittäin laadukas esillepano ja nykyistä interaktiivista museokokemusta edistävät ”koske ja katso”-tyyppiset lisäykset vielä varmentavat – huomionarvoista  onkin, että hyvin suuri osa sunnuntain vierailijoista oli juuri lapsiperheitä.

Oman kokemukseni kuitenkin kruunasi tapaus, joka sattui erästä Rubensin teosta tarkatessani.

Yhtäkkisesti kohtalaisen rauhallinen puheensorina katkesi ja museon pääsalista kantautui voimakas, pauhaava ääni, jota monet riensivät kummastelemaan sivugallerioistakin. Urkumusiikkia! Todellakin, pääsalin parven valtavia urkuja oli istahtanut soittamaan nuorehkon näköinen parivaljakko, joka loihti taidegalleriasta silmänräpäyksessä konserttisalin. Yllättyneenä, vaikkakin mitä miellyttävimmällä tavalla, jäin sivuparvelle kuuntelemaan soitantoa parin viehkeän kappaleen ajaksi ja jatkoin sitten Alankomaiden sivellinsankarien  teoksien ihailua mitä sopivimman taustamusiikin täyttäessä museon salit.

Saapumisesta

Johonkin tuleminen on aina samalla jonkin muun taakseen jättämistä, niin nytkin. Opiskelukaupungin vaihtaminen jo rakkaaksi käyneestä Turusta Glasgow’hun, vaikka vain tilapäisesti, on aiheuttanut paljon valmistautumista, ennakkoon selvittelyä, kaavakkeiden täyttöä ja luukulta toiselle juoksemista. Selkein, ehkä myös ensimmäinen kouriintuntuva luopumisen kokemus oli oman asunnon raivaaminen tyhjäksi ja omaisuuden siirtäminen pois jo yli kolmen vuoden ajan palvelleesta Yo-kylän asunnosta. No, kaikella on aikansa.

Siirtyminen akateemisesta yhteisöstä toiseen ei tietenkään ole vain ruumiillista siirtymistä. Opiskelukielen vaihtuessa vaihtuvat myös luentokulttuuri ja tapa kirjoittaa, jolloin tavat ajatella eivät myöskään pysy entisellään. Oma vaikutuksensa on sellaisillakin asioilla kuin kampuksen ulkonäkö ja miljöö: Glasgow’n yliopiston hyvin yhtenäinen kampus sisältää monia vanhoja, viktoriaanisen akateemisen rakennusperinteen tyylisiä rakennuksia mutta myös huippumodernin, 12-kerroksisen kirjaston, jonne pääsee vain metallinpaljastimien läpi. Näillä jykevillä, kumman hyvin yhteen sulautuvilla rakennuksilla sekä niiden lomassa kiirehtivillä, kiihkeästi keskustelevilla oppineilla on rikkonaisen kampuksen Turusta saapuvaan oma, voimakas vaikutuksensa. Vaiktusta lisää edelleen kampusta ympäröivä Kelvingroven puisto, joka viimeistelee brittiläisen yliopistomiljöön mielikuvan.

Vastaavaa hanketta harkitseville lienee aiheellista sanoa tällaisessakin tekstissä jotain mieleen tulevaa. Suosittelen vakavasti asioiden tekemistä ajoissa sekä tyypillisen suomalaisen mentaliteetin ”kyllä minä osaan, ei tarvitse kysyä” hylkäämistä jo alkumetreillä. Tähän on useampikin syy, joista mainitsen tässä kaksi: ensinnä jotain sellaista, jota kukaan ei osaa ennakoida, tulee varmasti vastaan. Toisekseen joku muu on yhtä taatusti kohdannut samat ongelmat aiemmin. Erityisen suositeltavaa on järjestää itselleen asunto, mikäli suinkin mahdollista: on huomattavasti mukavampaa katsella lentokoneen ikkunasta avautuvaa uutta kotimaisemaa, kun tietää perillä odottavan jonkin osoitteen johon hakeutua seikkailua aloittamaan.

Lentokoneen laskutelineiden ottaessa kiinni Alban kamaraan tuntuu vaihto-opiskelijan sisällä jotenkin raskaalta, ikään kuin asian lopullisuus elävöityisi juuri tuolla hetkellä: ”täällä ollaan, paluuta ei ole”.  Omillaan olon kokemus on voimakkaasti läsnä, tunne on lajiltaan jotenkin samanlainen kuin varuskunnan porteista kävelevän alokkaan katsahtaessa viimeisen kerran taakseen ennen teräsporttien sulkeutumista. Erojakin on: varusmiehen ei tarvitse juurikaan huolehtia asioidensa järjestämisestä ja kulloinkin oikeaan paikkaan menemisestä; toisaalta vaihto-opiskelijan vapaus on verrattain aivan eri luokkaa.

Saavun Britannian kamaralle myrskyn hetkellä: tai oikeastaan kahden erilaisen myrskyn välissä. Maata on näet rasittanut jo muutaman päivän ajan raju mysrkytuuli ja tulvat, jotka ovat katkoneet jopa teitä ympäri kuningaskuntaa. Yllättävän nopeasti taittuva (ja tulvaton) bussimatka Edinburghin ja Glasgow’n välillä luo silmieni eteen runnellun maiseman kuvan – kaatuneita puita ja sisältönsä levittäneitä roskalavoja siivoillaan joka puolella. Silmiin sattuu eräs sinänsä vähämerkityksinen, mutta maan nykyistä tilaa tavallaan symboloiva näky: Muuan talon aidan päällä on ollut liehumassa pienikokoiset Ison-Britannian ja Skotlannin liput. Myrskyn seurauksena (ilmeisesti hieman iäkkäämpi) Union Jack on myrkyn pahasti runtelema ja repeytynyt, kun Skotlannin lippu on pysynyt ehjänä.

Se mainitsemani toinen myrsky, johon tuo näkymä viittaa, saakoon huomioni toisella erää: sanottakoon kuitenkin, että Skotlannin lähestyvä itsenäisyysäänestys saanee minultakin tulevaisuudessa jonkin verran palstatilaa osakseen.