Saapumisesta

Johonkin tuleminen on aina samalla jonkin muun taakseen jättämistä, niin nytkin. Opiskelukaupungin vaihtaminen jo rakkaaksi käyneestä Turusta Glasgow’hun, vaikka vain tilapäisesti, on aiheuttanut paljon valmistautumista, ennakkoon selvittelyä, kaavakkeiden täyttöä ja luukulta toiselle juoksemista. Selkein, ehkä myös ensimmäinen kouriintuntuva luopumisen kokemus oli oman asunnon raivaaminen tyhjäksi ja omaisuuden siirtäminen pois jo yli kolmen vuoden ajan palvelleesta Yo-kylän asunnosta. No, kaikella on aikansa.

Siirtyminen akateemisesta yhteisöstä toiseen ei tietenkään ole vain ruumiillista siirtymistä. Opiskelukielen vaihtuessa vaihtuvat myös luentokulttuuri ja tapa kirjoittaa, jolloin tavat ajatella eivät myöskään pysy entisellään. Oma vaikutuksensa on sellaisillakin asioilla kuin kampuksen ulkonäkö ja miljöö: Glasgow’n yliopiston hyvin yhtenäinen kampus sisältää monia vanhoja, viktoriaanisen akateemisen rakennusperinteen tyylisiä rakennuksia mutta myös huippumodernin, 12-kerroksisen kirjaston, jonne pääsee vain metallinpaljastimien läpi. Näillä jykevillä, kumman hyvin yhteen sulautuvilla rakennuksilla sekä niiden lomassa kiirehtivillä, kiihkeästi keskustelevilla oppineilla on rikkonaisen kampuksen Turusta saapuvaan oma, voimakas vaikutuksensa. Vaiktusta lisää edelleen kampusta ympäröivä Kelvingroven puisto, joka viimeistelee brittiläisen yliopistomiljöön mielikuvan.

Vastaavaa hanketta harkitseville lienee aiheellista sanoa tällaisessakin tekstissä jotain mieleen tulevaa. Suosittelen vakavasti asioiden tekemistä ajoissa sekä tyypillisen suomalaisen mentaliteetin ”kyllä minä osaan, ei tarvitse kysyä” hylkäämistä jo alkumetreillä. Tähän on useampikin syy, joista mainitsen tässä kaksi: ensinnä jotain sellaista, jota kukaan ei osaa ennakoida, tulee varmasti vastaan. Toisekseen joku muu on yhtä taatusti kohdannut samat ongelmat aiemmin. Erityisen suositeltavaa on järjestää itselleen asunto, mikäli suinkin mahdollista: on huomattavasti mukavampaa katsella lentokoneen ikkunasta avautuvaa uutta kotimaisemaa, kun tietää perillä odottavan jonkin osoitteen johon hakeutua seikkailua aloittamaan.

Lentokoneen laskutelineiden ottaessa kiinni Alban kamaraan tuntuu vaihto-opiskelijan sisällä jotenkin raskaalta, ikään kuin asian lopullisuus elävöityisi juuri tuolla hetkellä: ”täällä ollaan, paluuta ei ole”.  Omillaan olon kokemus on voimakkaasti läsnä, tunne on lajiltaan jotenkin samanlainen kuin varuskunnan porteista kävelevän alokkaan katsahtaessa viimeisen kerran taakseen ennen teräsporttien sulkeutumista. Erojakin on: varusmiehen ei tarvitse juurikaan huolehtia asioidensa järjestämisestä ja kulloinkin oikeaan paikkaan menemisestä; toisaalta vaihto-opiskelijan vapaus on verrattain aivan eri luokkaa.

Saavun Britannian kamaralle myrskyn hetkellä: tai oikeastaan kahden erilaisen myrskyn välissä. Maata on näet rasittanut jo muutaman päivän ajan raju mysrkytuuli ja tulvat, jotka ovat katkoneet jopa teitä ympäri kuningaskuntaa. Yllättävän nopeasti taittuva (ja tulvaton) bussimatka Edinburghin ja Glasgow’n välillä luo silmieni eteen runnellun maiseman kuvan – kaatuneita puita ja sisältönsä levittäneitä roskalavoja siivoillaan joka puolella. Silmiin sattuu eräs sinänsä vähämerkityksinen, mutta maan nykyistä tilaa tavallaan symboloiva näky: Muuan talon aidan päällä on ollut liehumassa pienikokoiset Ison-Britannian ja Skotlannin liput. Myrskyn seurauksena (ilmeisesti hieman iäkkäämpi) Union Jack on myrkyn pahasti runtelema ja repeytynyt, kun Skotlannin lippu on pysynyt ehjänä.

Se mainitsemani toinen myrsky, johon tuo näkymä viittaa, saakoon huomioni toisella erää: sanottakoon kuitenkin, että Skotlannin lähestyvä itsenäisyysäänestys saanee minultakin tulevaisuudessa jonkin verran palstatilaa osakseen.