Opiskelun olemuksesta ja muodoista

Ensimmäinen työviikko Glasgow’n yliopistossa on nyt takana, joten minulla on mahdollisuus hieman pohdiskella julkisesti akateemisen työskentelyn erilaisia tapoja toisistaan poikkeavissa yliopistokulttuureissa.

Ensin kuitenkin sananen byrokratiasta. Turussa opiskelijoita mietityttänyt ja puhuttanut yliopistobyrokratian merkityksen kasvu ja tietynlainen yrityshenkinen tulosvastuuajattelu, niin kutsuttu managerialismi, tuntuu varsin läsnä olevalta täällä Skotlannissakin. Ainakin byrokratialle tunnusomaista – niin, leimallista – toimintaa, eli erilaisten asiakirjojen kiikuttamista allekirjoitettavaksi ja leimattavaksi virastosta toiseen, on täällä päässyt harjoittamaan oikein urakalla. Vuokraa maksaakseen on täytynyt kirjautua pankkiin, terveydenhuollon piiriin taas pääsee rekisteröitymällä lääkärille, opintosuunnitelma täytyy hyväksyttää sekä oppiaineessa että Erasmus -vaihto-ohjelman toimistossa, muutamia mainitakseni.

Tämä saattaa olla jonkun mielestä yllättävää. Perinteisestihän me suomalaiset olemme tottuneet ajattelemaan, että me itse, muut Pohjoismaalaiset, ehkä venäläisetkin ja saksalaiset erityisesti, ovat niitä Euroopan johtavia virastokansoja ja että britit mieluummin hoitavat asiat tiukan käytöskoodin mukaan mutta kuitenkin jollain tavalla sääntöjä taivuttaen.

No, ei sekään käsitys aivan väärä ole.  Esimerkiksi tyypillisen kurssin läsnäolovaatimukset, esseiden palautuspäivämäärät ja muu sellainen antaa kurssiohjelman paperiversiossa sanamuodollaan hyvinkin ankaran ja taipumattoman mielikuvan. Kun sitten juttelee vähän aikaa luennoitsijan kanssa asiasta, tuntuu kuin pari poissaoloa ei merkitsisi tuon taivaallista! Tätä asennetta kuvaamaan sopinee lyhyt anekdootti.

Kysyin erään kurssini luennoitsijalta mahdollisia korvaavia tehtäviä, koska en ollut voinut osallistua ensimmäisen viikon luennoille. Tämä siksi, että oppiainekoordinaattorillani oli aikaa tavata minut vasta ko. viikon lopulla ja minua oli ohjeistettu osallistumaan kursseille vasta tämän tapaamisen jälkeen. Kurssin (netistä saatava) käsiohjelma oli ollut erityisen tiukka yli kahden peräkkäisen luennon poissaolosta ja pelkäsin työtaakkani käyvän raskaaksi heti alkuunsa. Luennoijan vastaus oli kuin koko klausuulia ei olisi olemassakaan: ”Vilkaise niitä viime viikon luentomateriaaleja netistä, ja jos ne ovat mielestäsi täyttä hölynpölyä niin ota yhteyttä ja jutellaan.” Että näin. Helpottuneena kiitin ohjeesta ja lupasin katsoa luentodiat läpi.

Muut opiskelijat ja joskus opiskelleet saattavat olla kiinnostuneita siitä, miten opiskelu on Isossa-Britanniassa järjestetty ja miten kyseinen järjestelmä eroaa suomalaisesta vastaavasta. Koetan tässä antaa jonkinlaisen rautaisannoksen asiasta, mutta oleskeluni tässä vaiheessa pidätän itselläni oikeudet virheisiin ja väärinkäsityksiin. Pyydän siis lukijaltani lähdekriittisyyttä ja armollisuutta.

Tutkintorakenteesta sananen. Alemman asteen korkeakoulututkinnon hankkimiseen menee täällä neljä vuotta (ja se todella tarkoittaa neljää vuotta, kurssien ajoittumisen ja pääsyvaatimusten takia nopeampi suorittaminen on äärimmäisen vaikeaa ja toisaalta koulumainen opiskelurytmi tekee venyttämisen jopa mahdottomaksi), mikä aika rajautuu vielä erikseen kahteen osioon. Ensimmäinen kaksi vuotta (undegraduate) sujuu vielä aika käsiä heilutellen: kurssit ovat varsin yleisluontoisia ja kokeet eivät vaadi liikoja (puhun nyt siis historian kursseista, mutta oletan säännön pätevän kohtalaisella tarkkuudella muissakin aineissa).

Seuraava kaksi vuotta, ”Honours”-vaihe on jo vaikeampi, sisältää paljon seminaariluontoista työskentelyä ja itsenäistä tutkimista – pelkällä luennolla pilkkimisellä ei siis menesty. Myös kandidaatintutkielma (Honours Dissertation) kuuluu luonnollisesti asiaan. Koska opintopisteitä on tarkoitus kerryttää samaan tahtiin kuin Suomessa, eli 60 op/vuosi, on paikallinen alemman asteen oppiarvo, miten sen sanoisi.. omavoimaisempi ja myös arvostetumpi kuin meillä, sen alle kertyy siis opintopisteitä yhteensä 240. Maisterin arvon hankkiakseen täytyy jatkaa opiskeluja vielä kaksi vuotta, josta varsin suuri osa kuluu itse opinnäytetyön parissa.

Huomattavan suuri osa tämän alemman tutkinnon (Bachelor’s Degree) suorittaneista jättää leikin tähän ja etsiytyy työmarkkinoille, joilla työtä myös todella löytyy ilman maisterinpapereitakin. Muitakin syitä toki on: kandidaatin tutkintoon asti lukukausimaksut maksaa valtio, mutta maisteriksi isoavan skotin täytyy maksaa pari viimeistä lukukauttaan itse.

Yleisiä keinoja tähän on tietenkin hankkia stipendi (rajallinen määrä, vaatii hyvää hakemusta ja omasta erinomaisuudesta), ottaa opintolainaa (varsin yleinen keino) tai käyttää ”kotipankkia” eli maksattaa lysti vanhemmillaan (ei mahdollista kaikille, vaatii vanhemmilta usein pitkäaikaista säästämistä mallia Amerikka). Keinoja siis on, mutta ne ovat luonteeltaan karsivia ja asettavat jo lähtökohtaisesti sen kysymyksen, jota etuoikeutetun suomalaisopiskelijan ei tarvitse esittää itselleen välttämättä missään vaiheessa opiskelujaan:

”Tarvitsenko minä maisterin papereita?”

Etuoikeudellamme on toki se kääntöpuoli, johon jo epäsuorasti viittasinkin – ”niin kuin hyvin tiedetään”, ei suomalaisella kandidaatin paperilla korkealle kiivetä, useinkaan ei edes työnantajan kynnyksen yli.

Tämä kaikki pätee vain Skotlantiin eikä pidä paikkaansa enää Englannin puolella, missä lukukausikustannuksia täytyy pulittaa alusta asti ja tutkintopituudet ovat erilaiset. Jos hyvinvointivaltion kasvattaman suomalaislukijan mielestä kuvaamani skotlantilainen malli on eriarvoistava, on se kuitenkin hengeltään varsin paljon englannin akateemista järjestelmää demokraattisempi.

Mitä sitten on sanottava kurssirakenteesta ja luentojen kulusta? No, varsin yleinen kurssin viikkomalli varsinkin opiskelujen alkuvaiheessa näyttäisi olevan 3 x 1h luentoja, joiden rakenne itsessään on kronologisessa esitystavassaan varsin samanlainen suomalaisten kokemusteni kanssa + 1h pienryhmätyöskentelyä, jossa käsitellään asioita ehkä hieman temaattisemmin, vaikkapa pohtimalla tietyn lähdemateriaalityypin (elokuva, kuulustelupöytäkirja, poliittinen sopimus, elokuva, kansanlaulu) ominaispiirteitä.

Tämän järjestelyn selkeänä etuna on uskoakseni se, että tunnin pituiset luennot ovat yleensä tarpeeksi pitkiä, että ne voivat pureutua aiheeseensa tyydyttävän syvällisesti ollen samalla tarpeeksi lyhyitä, että huonomminkin viikonloppuna nukkunut opiskelija pystyy sinnittelemään hereillä maanantaiaamun luennon. Kun seminaarityöskentelyä on samaan aikaan luentojen kanssa, on luullakseni mielekästä antaa luentojen aiheiden tukea ryhmissä käytävää keskustelua.

Heikkouksina voisin ajatella ainakin sen mahdollisuuden, että tunnin luento ei pääsekään kovin syvälle aiheeseensa ja viikon luentojen tuloksena opiskelijalla on liian kiihkeän etenemistahdin ja pinnalla liitävien luennoitsijoiden kokoon keittämä sekametelisoppa, joka ei hyödytä ketään. Suomessahan (tai no, Turun historian yliopiston oppiaineissa, mutta oletan monen muunkin oppiaineen noudattavan samaa kurssirakennetta) olemme tottuneet normaalisti joko yhteen tai kahteen kahden tunnin luentoon viikossa, joilla on sitten omat etunsa ja haittansa.

Kurssien opintopiste/työmäärä kiinnostaa aina. Kuvatunlaisiin kursseihin kuuluu täällä Glasgow’ssa varsin vakiona sekä essee (suurin piirtein samanpituinen kuin Suomessa, pituutta n.6-8 sivua) että tentti. Hui kauhistus. No, kääntöpuolena tulee se, että kurssit ovat suuruudeltaan sen 10 opintopistettä, joten 30 ”nopan” lukukausitavoitteen saa kuntoon valitsemalla kolme kurssia. Toisin sanoen esseiden viimeinen palautuspäivämäärä ja tenttien ajankohdat määrittävät lukukauden stressipiikit, joka manifestoituu yliopiston kirjaston (joka ansaitsee myöhemmin ihan oman kirjoituksensa) täysillä lukusaleilla ja kurssikirjojen pitkän pitkillä varausjonoilla. Hyvänä puolena tulee ainakin keväällä maaliskuun lopusta huhtikuun loppupuolelle kestävä pääsiäisloma, joka mahdollistaa tentteihin valmistautumisen hyvissä ajoin (lue: kaiken muun kuin opiskelun tuona aikana).

Niinpä ne suomalaisopiskelijat, jotka kokevat olevansa onnellisen vapaita omissa kurssivalinnoissaan ja pystyvänsä rakentamaan – teleoperaattorikielellä – ”juuri itselleen räätälöidyn” tutkinnon mutta jotka samalla tuskailevat kahden opintopisteiden kurssien ja käsistä luisuvien lukukausitavoitteidensa kanssa: kokeilkaapa vaihto-opiskelua briteissä. Ei siksi, että varsin vähän variointia salliva opinto-ohjelma olisi jotenkin parempi (sillä en sano sen sitä olevan), vaan siksi, että se on erilainen. Ja erilaisuuteen on yleensä hyödyllistä tutustua.

P.S. Nämä tekstit tuntuvat hiljalleen pitenevän, koetan harrastaa itsehillintää ja pitää tekstipituudet mukavuuden rajoissa.

P.P.S. Kunnon blogiin kuuluisi syöttää kai valokuviakin. Näin olen ainakin kuullut. Pyrin korjaamaan  tätäkin puutetta jatkossa.