sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Nummilla ja metsässä

Minne tahansa maailmassa kulkeudunkin, en yleensä koe olevani kokonaan paikan päällä pitäytymällä maailman kaupunkien ilmapiirissä, jossa monenkaltaisen vaihtelun ja vivahteikkuuden lomasta minulle kuitenkin välkehtii tietty samanlaisuus ja hengetön globaali mimiikka, joka saa minussa aikaan kammoa ja vastenmielisyyttä. Tämä tunne on useimmiten taustalla ja hallinnassa, mutta toisinaan koen kyllä pakottavaa tarvetta vaeltaa kauas massoista ja betonista, edes hetkeksi. Summaten minuun siis pätee Reino Helismaan ansiokkaasti muotoilema säe: ”[…] portti kaupungin kunhan on sulkeutunut, tenho outo on Pohjolan mailla.” En myöskään usko olevani yksin tämän tuntemukseni kanssa.

Näin ollen ei liene yllättävää, että saapumisestani asti olen tuntenut voimakasta vetoa Ylämaille, Skotlannin kansallismaisemaan, johon alueeseen kytkeytyy niin paljon myös itseään skotlantilaisuutta koskevaa symboliikkaa: vapauden, villiyden ja, sanoisinko pitkäjänteisyyden konnotaatioita. Siihen tuulisten tunturien avaruuteen, jossa niin jaloilla kuin hengelläkin on tilaa vaeltaa vapaasti, tuli minun nyt siis astuman.
Tänä lauantaina sitten toteutin jo muutaman päivän ajan suunnittelemani ekskursion Glasgow’sta luoteeseen, Greenwoodin metsäalueelle. Olin katsellut valmiiksi juna-asemat ja niille vievät reitit, samoin olin etsinyt ja tulostellut alueen summittaisen kartan ulkoilureitteineen. Kompassinkin kävin ostamassa, kun en tyhmäparka keksinyt moista retkeilijän välttämättömyyshankintaa Suomesta rahdata.

Junailu (ensimmäiseni laatuaan Isossa-Britanniassa) ja lyhyt kävelymatka kävelypolun alkupäähän sujuivat ongelmitta ja niinpä onnistuin karistamaan kaupungin pölyt taakseni aamukymmenissä. Vaan voi! vastoinkäymiset alkoivat miltei välittömästi, kun polun alkupäässä kulkijan otti vastaan iso varoituskyltti. Tämän aiheena olivat alueella käynnissä olevat metsätyöt, minkä takia asiaton kulku oli kielletty miltei puolikkaalle alueesta. Näin ollen osa metsän halki vievistä reiteistäkin oli katkaistu, tosin tilalle oli luotu tilapäinen kiertoreitti.

Nousu metsäseudulle oli paikoin jyrkkä.

Vaikeudet eivät jääneet tähän, sillä päästessäni paikoin jyrkästikin nousevalla polulla ylemmäs tuuli alkoi yltyä yhä avoimemmassa maastossa. Tämä ei itsessään olisi muuta kuin kuulunut asiaan, mutta tuulen mukana alkoi taivaalta ryöpytä yhä sakeammin märkää lunta, joka pian kasteli lumisadetta ennakoimattoman matkaajan varustuksen perinpohjaisesti. Myönnän, että kastuminen ja tuulen voimistama vilu saivat minut harkitsemaan, pitäisikö luopua leikistä ja kääntyä kotiin. Takanani oli siis koti ja lämpö, edessä koettelemus. Näin järkeillessäni asia kirkastui minulle: eränkävijä minussa ei koskaan antaisi pehmeämmälle puolelleni anteeksi moista raukantyötä. Myös näkymä kohti Irlanninmerta matavasta Clyde-joesta nostatti henkeäni. Jatkoin hammasta purren matkaani eteenpäin.
Pyryinen ensinäkymä Loch Humphreylle.


Lumimyräkän yhä voimistuessa näyttäytyi edessäni vihdoin noin 40 hehtaarin alainen Loch Humphrey, ensimmäinen välietappini. Lumisade esti selkeämmän näkymän, mutta tuolta paikalta Ylämaat olisivat kirkkaammalla esitelleet itseään minulle paremminkin. Tunne oli tästä huolimatta huimaava. Horisontissa siintävä, pilveen haihtuva autius ja tuulen vihainen ärjyntä antoivat voimakkaan subliimin kokemuksen ja kannustivat adrenaliinipiikin lailla jatkamaan matkaa. Aloin nyt hitaan matkani tämän kansallismaiseman sisäistämiseen, jossa työssä varmaankin kuluisi hyvän matkaa ajastani tässä maassa.

Loch Humphreyn rantaa seuraileva retkeilypolku oli jo puiden kätkössä, joten pahin myräkkä jäi tässä vaiheessa taakse. Polun sukeltaessa metsään tuulen ärjyntä jäi jo kokonaan taakse ja kulkeminen helpottui. Metsässä vaeltaminen sujuu minulta muutenkin luontevammin kuin avomaastossa tarpominen. Metsän siimeksessä kulkeva tilapäispolku oli yllättävän hyväkulkuinen, vaikka paikoin varsin jyrkästä kohtaa mutkittelevat merkinnät saivat hieman mietteliääksi. Skottilainen metsä oli kuitenkin kaunista ja mukavaa vaellusmaastoa, minkä lisäksi siellä täällä kiemurtelevat purot (burn) ja metsän keskeltä aukeavat notkot somistuttivat reittiä.

Puro ja notko metsän keskellä.
Reitin päässä odotti toinen ilmoituskyltti, joka kertoi myös metsän tällä puolen kulkevan polun olevan poikki metsätöiden takia. Päätin kääntyä takaisin ja palata tuloreittiä, sillä hakkuualueen kiertävä tilapäispolku olisi vaatinut useamman tunnin kierron, mihin minulla ei ollut laskelmieni mukaan varaa.

Matkan varrella en sanottavammin törmännyt villieläimiin: etäältä näin haukan tai kaksi, mutta en pystynyt tunnistamaan petolintuja niin kaukaa. Lumen paljastamat jäljet ja satunnainen jätös antoivat kuitenkin auttavan kuvan Greenwoodin eläimistöstä. Niiden perusteella alueella on runsaasti jäniksiä (tuskin yllättävää), jonkin verran näätäeläimiä ja myös kookkaampia kanalintuja, ehkä teeriä. Ketunjäljistä en uskalla vannoa, sillä reiteillä kulkee paljon muitakin vapaa-ajan kulkijoita ja monilla on koirat mukanaan. Tuoreesta jäljestä olisinkin voinut jotain päätellä, mutta jatkuva lumisade teki tunnistamisen vaikeaksi. Joistain jäljistä uskoisin tunnistaneeni kauriseläimiä, mutta toisaalta alueella kulkee myös lampaita. Yhdet suuremmat sorkanjäljet, niin uskon, ovat kuitenkin varmuudella majesteettisen saksanhirven jättämät.

Saapuessani Loch Humphreylle toistamiseen oli lumimyräkkä jo tyyntynyt ja näkymä pohjoisen suuntaan aukeni paljon kirkkaampana. Päätinkin hieman koukata paluureitiltä ja katsoa, josko joltain mäenharjalta näkisi pitemmälle tuohon karuun erämaahan. Kipuaminen otti kieltämättä koville (kuntoni on ollut parempikin), mutta mäeltä avautuva näkymä maksoi vaivan avaamissaan maisemissa. Moista avaruutta katsellessa mieli liikkuu väistämättä kohti syvällisempiä, raskaitakin mietteitä, joita itse en ole koskaan kavahtanut, päinvastoin. Humisevan korven kosteanraskaaseen ilmapiiriin tottuneelle tuo huikea etäisyyden tunto ja korkeudenvaihtelun manifesti jättää syvän jäljen, jota on syytä jälkeenpäin helliä. Kuten aiemmin sanoin, ajatus tuntuu täällä vapaalta heittelehtimään kutsumuksensa mukaan.

Nummien autiutta katselemassa.

Tämän kierroksen jälkeen saatoin lähteä hyvillä mielin kotia kohti. Paluumatkalla edessä avautui Strathclyden laakso, johon en ollut kiivetessäni kiinnittänyt suurtakaan huomiota. Repeytyvästä pilvimassasta purkautuvat auringonsäteet loivat valoaan urbaanin jokiseudun ylle ylevällä tavalla.

Clyde-joki matkallaan kohti Irlanninmerta.


Paluumatka sujui vaikeuksitta ja kämpille päästyäni alkoi henkilökohtainen huolto. Niin kylmä retki takanani oli, että peukalot saivat kunnollisen kynäotteen vasta pitkän, lämpimän suihkun jälkeen. Kokonaisuudessaan retki oli kuitenkin palkitseva ja työpäivän pituinen poistuminen ”ihmisten ilmoilta” latasi tarvittavaa jaksamista tulevaan työviikkoon. olin nyt myös saanut kouriintuntuvan kosketuksen Skotlannin luontoon, jonka myönnän olevan eräs tekijä, kun viime keväänä ynnäilin eri vaihtokohteiden hyviä ja huonoja puolia. Tästä on hyvä jatkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti