Pahoitteluni pitkähköstä katkoksesta. Tapahtumat
opiskelun suhteen ovat vain olleet enemmän tai vähemmän mielenkiinnottomia
kuluneen kahden viikon aikana, joten mitä sitä tyhjästä jauhamaan. Tämän viikon
loppupuoli on kuitenkin ollut hieman antoisampi, joten nyt hieman siitä.
Olin huomannut erään paikallisen sinfoniaorkesterin
konserttitarjontaa mainostavan julisteen jo tammikuun puolella, ohjelma näytti
varsin mielenkiintoiselta. Ensimmäinen konsertti oli päivätty 14. helmikuuta ja
opiskelijoille luvattiin lippu edukkaaseen 5 punnan hintaan. Sokerina pohjalla
kyseessä oli ei mikään vähempi kuin itse Franz Schubertin kesken jäänyt 8.
sinfonia. Kävinkin ostamassa lipun konserttiin edeltävänä päivänä Royal Cocert
Haalin lipunmyynnistä. Lipun tietojen mukaan konsertti esitettäisiin kaupunginsalissa
(City Halls), jonne arvioin ehtiväni asunnoltani puolessa tunnissa.
Seuraavava päivänä lähdin hyvissä ajoin kävelemään
kohti määränpäätäni. Saavuin rakennukselle hieman ennen esityksen alkua, mutta
sisään astuessani vastassa olikin kahta vihreätakkista portieeria lukuun
ottamatta autio aula. Kysyessäni heiltä konsertista herrat vaihtoivat keskenään
kysyvän katseen ja pyysivät nähdä lippuni. Pian asian todellinen laita selvisikin:
olin ajatusvirheen seurauksena marssinut kaupungintalolle (City Chambers),
josta oli vielä hyvin matkaa kaupunginsaleille. No, portieerien ystävällistä
ohjeistusta seurasi todella nopea juoksumarssi oikean osoitteeseen, jonka aulassa
näkyi enää BBC:n henkilökuntaa (lähetys radioitiin), jotka opastivat edelleen
oikealle salin sisäänkäynneistä (”If you’re quick you might just do it!”) ja
ehdinkin hikipäissäni paikalleni juuri ennen soitannon alkua.
Itse konsertti oli mahtava – vaikka en ole kovin
pätevä arvioimaan musiikillisia suorituksia, jäi tästä tuskin paljoa
valitettavaa paremmin alaa tuntevillekaan. Joka tapauksessa sinfonian eteeni virittämät
mielikuvat olivat juuri sellaisia kuin saksalaisen romantiikan mestarisäveltäjältä,
Erlkönigin ja Winterreisen luojalta sopiikin olettaa – metsäisiä vuoristolaaksoja,
palavia kyliä, kotkia, sumuisella niityllä tanssivia keijuja ja toisiaan päin
ryntääviä sotajoukkoja. Joku viuluvirtuoosikin oli saatu paikalle
stradivariuksen kanssa antamaan lisävoimaa hienoimmille kohtauksille, mistä
yleisö lopulta kiitti raivokkailla aplodeilla vaatien kapellimestaria kahdesti
palaamaan vastaanottamaan ”kuulijoidensa” suosiota. Kaikki hyvin siis loppujen
lopuksi.
Nyt, kun henki oli saanut ravintoa, oli pidettävä
huolta ruumiista. Perjantaina siihen koituikin tilaisuus, kun yliopiston
historiallisten taitojen seura (käytännössä keskiaikaisten kamppailulajien ja
käsitöiden kerho) järjesti perjantaina miekkailu-iltaman, johon olin päättänyt
lähteä. Tiukka vaatimus mustista housuista ja valkoisesta t-paidasta ilman mitään
kuvia oli olut helppo täyttää, mutta sisäpelikenkien etsimiseen oli mennyt
hieman enemmän aikaa.
Yhtä kaikki perjantai-iltana hankkiuduin Queen
Margaret Unionin tiloihin, mutta normaalin päiväjärjestyksen (skotlantilaista
leveän miekan treeniä) vastaisesti ohjelmassa olikin pitkämiekan italialaisen
koulukunnan perusteet, ns. ”kahdeksan leikkausta” eli peruslyöntiä ja muutamia
yhdistelmiä. Eipä siinä mitään, itse olen aiemmin harjoitellut hieman vanhempaa,
saksalaista koulukuntaa ja sikäli oli mielenkiintoista opiskella, vaikka
lyhyestikin, siitä kehittyneen italialaisen koulun oppeja. Oppituntia johtanut
Tim Callagher on ilmeisesti jonkinlainen paikallinen kuuluisuus näissä
piireissä, joten minun lienee aiheellista pitää itseäni onnekkaana. Reilu
parinkymmenen kiinnostuneen miekkailijan porukka valoi hyvää henkeä ja
harjoitus olikin juuri sitä, mitä tarvitsin. Viime harjoituksista on ehtinyt kulua
liian kauan aikaa ja minun oli korkea hetki ottaa itseäni niskasta kiinni miekan
hyveessä.
Sunnuntaina oli mahdollisuus harrastaa sosiaalista penkkiurheilua,
kun yliopiston Nordic Society järjesti jääkiekko-ottelun Suomi-Kanada kisastudion mukavassa Faktory
Pubissa. Paikalle kokoontui nelikymmenpäinen joukko pohjoismaalaisia sekä
muutama lätkätilaisuuteen tarttunut kanadalainen. Ottelu päättyi tiukan, vaihtelevan
ja jatkoajalle kestäneen kamppailun jälkeen Kanadan voittoon, mutta oman
joukkueemme taso oli ainakin omasta mielestäni yllättävän hyvä. Niinpä
ottelusta ei jäänyt pahaa makua suuhun, sainpahan tilaisuuden jutustella
samalla Glasgow’ssa koko tutkintoa opiskelevien suomalaisten kanssa
koulumaailmojemme eroista ja itse kunkin motiiveista tulla akateemisen leivän
ääreen tänne Irlanninmeren rannalle.
Viikonloppu on muutoin ollut ikävän laiska, en ole saanut turhan paljon aikaiseksi opiskelujen suhteen. No, onpahan tekemistä
alkavallekin viikolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti