Devolutio an libertas?

Blogi oli tarkoitus jo sulkea, mutta lisättäköön vielä yksi teksti, nyt kun asia on tulossa ajankohtaiseksi. Samalla teksti saa luvan olla tämän vähän tyngäksi jääneen vaihtoblogin päättävä kirjoitus.

Skotlannin politiikassa kuhisee. Maan poliittisessa ilmastossa on jo pitkään ollut dominoivassa asemassa Skotlannin kansallispuolue SNP (Scottish National Party) puheenjohtajansa Alexander Salmondin johdolla. Puolue nousi maan suurimmaksi vuonna 2007. Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa puolue nosti kannatustaan entisestään, nostaen edustajapaikkansa 69 paikkaan 129:stä.

Nyt puolueen pitkään ajama hanke, kansanäänestys maan itsenäistymisestä Yhdistyneestä kuningaskunnasta, on vihdoin käymässä toteen ja ankara kampanjointi puolesta ja vastaan on käynnissä valtakunnan ylimmillä poliittisilla puolilla asti. Muun muassa pääministeri David Cameron (konservatiivit) on ollut hyvin aktiivinen unionin säilymisen propagoija. Kaikki Ison-Britannian parlamentin puolueet ovat luonnollisesti samalla kannalla – yksi harvoista asioista, joista ne tänä aikana voivat sanoa olevansa täysin yksimielisiä.

Suomenkin mediassa Skotlannin itsenäistymispuheista on kirjoiteltu jonkin verran, eikä asia liene tuntematon aikaansa seuraavalle suomalaiselle. Liitän tähän kuitenkin lyhyen alustuksen vaalikohun seuraamisen helpottamiseksi – poliittinen-, sivistyksellinen- ja mediakulttuuri kun ovat joka maassa hieman erilaiset ja pienelle tulkkaamiselle on nähdäkseni paikoin tarvetta.

Skotlanti oli ollut 1200-luvun englantilaisinterventiota lukuun ottamatta itsenäinen kuningaskunta vuoteen 1603, jolloin Skotlannin kuningas Jaakko VI peri Englannin valtaistuimen lapsettomalta Elisabet I:ltä. Valtioiden unioni oli tosin vain hallitsijasidonnainen ja kuningaskunnat pysyivät suvereeneina valtioina vuoteen 1707, jolloin unionisopimus hajotti Skotlannin ja Englannin parlamentit ja kuningaskunnat yhtyivät Ison-Britannian kuningaskunnaksi.

Valtio pysyi henkisesti varsin yhtenäisenä aina toista maailmansotaa seuranneeseen taloudellisesti vaikeaan aikaan asti, jolloin heikkenevä britti-imperiumi menetti nopeasti dominoivan asemansa maailmanlaajuisena kaupankävijänä ja teollisuusvaltiona uusille supermahdeille USA:lle ja Neuvostoliitolle. Skotlannissa ilmiö näyttäytyi ehkä dramaattisimmin juuri Glasgow’n telakkateollisuuden hiipumisena, mikä ajoi kaupungin taloudelliseen ahdinkoon.

Tämän kehityksen seurauksena muun muassa SNP nosti kannatustaan 1970-luvulla, kun Skotlannilla meni jo melko kurjasti. Sittemmin Skotlannin talouspohja on noussut jaloilleen – varsinkin Edinburghiin on kehkeytynyt maan toiseksi suurin rahaliikenteen keskittymä Lontoon jälkeen. Turismi ja viskiteollisuus ovat niin ikään pönkittäneet maan talouspohjaa.

Samainen kehitys johti Ison-Britannian hallinnossa kehitykseen, jota kutsutaan nimellä ”devolution” ja joka tarkoittaa käytännössä paikallishallinnon edistämistä keskusjohdon kustannuksella. Vuonna 1997 vastamuodostettu Blairin Labour-hallitus lupasi Skotlannille, Pohjois-Irlannille ja Walesille kansanedustuslaitokset. Vuonna 1999 kokoontui Skotlannin parlamentti ensimmäisen kerran sitten vuoden 1707.

Skotlannin parlamentti ei sikäli seuraa Ison-Britannian parlamentin rakenteellista perinnettä, että se on yksikamarinen ja maan poliittinen järjestelmä monipuolueinen. Tämä selittäneekin esimerkiksi Skotlannin kansallispuolueen linjan erikoisuuden, joka saattaa hämmentää suomalaiseen poliittiseen maisemaan tottunutta lukijaa.

Skotlannin tapauksessa kansallinen liikehdintä voi oudoksuttaa suomalaista tarkkailijaa muutenkin, sillä SNP ei ole meikäläisittäin kovin oikeistolainen puolue. Oikeastaan puolueen linja on avoimen sosiaalidemokraattinen ja se on yhdistänyt kansallismielisen ajattelun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja köyhyyden vastaisen taistelun kanssa.

Tämä poliittinen linja on ohjannut puolueen retoriikkaa arvostelemaan Westminsterin hallitusta Lontoon Cityn elinkeinoelämän käskyläisenä, joka välittää paljon enemmän pankkiiriliikkeiden kuin tavallisen kansan hyvinvoinnista. Suuri osa puolueen kiihtyvästä katupropagandasta puhuu nimenomaan Skotlannin asioiden ottamisesta skotlantilaisten itsensä haltuun ja varsinkin lapsiköyhyyden estämisestä.

Skotlannin kansallispuolue on julkaissut ohjelman, jonka mukaan itsenäisyys ja maan tuleva poliittinen linja tulisi puolueen mielestä järjestää. kirjanen ”Scotland’sfuture” on kiinnostuneiden vapaasti ladattavissa Internetissä.

 Miten Cameronin hallitus vastaa tähän huutoon? Lontoo ei todellakaan ole ollut hiljaa, vaan ajaa omaa kampanjaansa ”We’re better off together”, jonka puitteissa skoteille yritetään viedä perille sanomaa maiden paremmasta elosta yhdessä. Esimerkiksi punnan positiivinen merkitys Skotlannille, Ison-Britannian neuvottelema vahva asema EU:ssa ja tulliton talousalue on nostettu esille.

Samoin näkyvästi esillä on ollut EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroson lausunto, jossa hän epäilee Skotlannin jäsenyyshakemuksen unioniin olevan monimutkainen prosessi eikä läpihuutojuttu, vaikka maa tässä tapauksessa onkin unionin jäsenmaasta irtautuva osa. Barroson nihkeän kannan on arveltu juontuvan ainakin osittain Katalonian itsenäisyyshankkeesta, johon Espanjan hallitus on suhtautunut hyvin jyrkästi. Yhtä kaikki SNP on asiasta eri mieltä komissaarin kanssa ja sanoo laskeneensa jäsenyysneuvottelujen hoituvan samassa ajassa kuin maan irtautumisen muut käytännön järjestelyt.

Yksi Westminsterin painottama ongelma on Ison-Britannian valtionvelka ja Skotlannin osuus siitä. Monarkian osallistuminen Irakin ja Afganistanin sodan kaltaisiin konflikteihin on ollut kallista touhua, samoin maan ydinohjelman ylläpito. Skotlannin parlamentti on, vähemmän yllättäen, ollut Skotlannin osuuden laskentatavasta eri mieltä, mutta asiasta käydään neuvotteluja, uutisoinnista päätellen kuitenkin hyvässä hengessä.

Ison-Britannian ydinohjelma on muutenkin kuuma peruna, sillä maan ydinsukellusveneiden kotisatamat ovat pääosin Skotlannissa. SNP on jo etukäteen ilmoittanut, ettei se tule suvaitsemaan ydinaseita itsenäisessä Skotlannissa; tämä kanta näyttää olevan laajasti s uosittu kautta maan poliittisen kentän. Mikäli syyskuussa järjestettävä äänestys siis päättyy ”kyllä”-äänten enemmistöön, on Ison-Britannian keksittävä uusi sijoituspaikka ydinaseilleen.

Toinenkin Westminsteriä hiertävä seikka itsenäisyysdebatissa on luonteeltaan merellinen. Suurin osa Ison-Britannian hupenevista öljykentistä sijaitsee nimittäin Skotlannin puolella ja öljykenttien omistuksesta maan mahdollisesti itsenäistyessä kiistellään ankarasti. SNP ja suuri osa Skotlannin parlamenttia on ainakin jonkinasteisen kansallistamisen puolella, kun Lontoo kannattaa nykyisen omistuspohjan säilyttämistä. Jälkimmäisessä tapauksessa öljy pysyisi ainakin suurelta osin Ison-Britannian verotuksen piirissä, ensimmäisessä öljytulot kasautuisivat Skotlannille.

Kaiken kaikkiaan asiaperusteita puolesta ja vastaan löytyy yllin kyllin ja oman mielipiteen muodostaminen kannalle tahi toiselle on jokaisen skotin omasta arvomaailmasta ja identiteetin rakenteesta kiinni. Tilanteessa, jossa kyllä-äänet voittaisivat, riittää spekuloitavaa. Melko pian nuo ennakoivat arvioinnit, joita kyllä aina riittää tarjolle, voivatkin muuttua tosielämän palasiksi – tai joutua häpeään osoittautuessaan täysin virheellisiksi. Mutta se vaara ennustajalla on aina niskassaan.

Tämän julkaisuhetkellä Skotlannin itsenäisyysäänestyksen alkuun (18.9.2014) on enää yhdeksän päivää.

Jännitys tiivistyy.

Blogi vaikenee, kiitokset lukijoille.

Islay

Kuten mainittua, yksi tavoitteista, joita vaihtoajalleni asetin, oli jo matkalle lähtiessäni kirkkaana mielessäni. Päästä käymään Islaylla, tuolla kahdeksan tislaamon saarella, jonka suolaiset, savuiset viskit ovat maailmankuulut ja joiden harras ystävä olen ollut suuren osan aikuisiästäni.

Näin ollen tuo vierailu, jonka olin omaan pahaan tapaani jättänyt niin viime tinkaan, tuli viimein todeksi muutama päivä sitten. Lähdin matkaa hieman aamukahdeksan jälkeen ensimmäisenä etappina Buchananin bussiasema, josta lähtisi linja-auto Inverarayn kautta Kennacraigin lauttasatamaan.. Sieltä lautta veisi minut Islaylle, Port Askaigin satamaan saaren koilliskulmassa. Lähdin matkaan ylläni hiljattain ostamani pitkä öljykangastakki, jonka oletin vastaavan hyvin saarten oikukkaaseen ilmastoon.

Ensimmäinen aikataulullinen vastoinkäymiseni tuli kuitenkin jo bussiasemalla, sillä arvioin kulkunopeuteni hieman yläkanttiin ja myöhästyin bussista muutamalla minuutilla. Ikävä kyllä seuraava bussi samaan suuntaan lähti liikkeelle vasta puoliltapäivin, joten minulta tuhraantui miltei kolme tuntia ylimääräiseen odotteluun tuon virheeni takia. Myöhemmän bussin saapuessa yli kolmetuntisen matkan jälkeen Kennacraigin satamaan minun piti odotella vielä kaksi tuntia lisää, lauttoja kun liikkuu harvakseltaan.

Ensi näkymä Islaylle.

Päästessäni vihdoin hieman ennen iltayhdeksää Islayn maaperälle ongelmat jatkuivat entisestään: viimeinen bussi oli kulkenut jo aikaa sitten ja minun olisi jotenkin päästävä Port Elleniin saaren eteläreunalle, jossa minulla oli varattuna huone hotellissa. Murehtimiseni keskeytti vanhempi paikallinen herrasmies, joka oli tullut samalla lautalla ja odotteli kyytiä samaan suuntaan kaveriltaan. Hän osoittikin saarelaisten ylistetyn tuttavallisen avuliaisuuden paikkansapitäväksi ja tarjosi muitta mutkitta kyytiä perille. Tulipa siinä juteltua Islay oloista muutenkin sekä kerrottua Suomesta. Tätä herraa tuntui kiinnostavan, onko Suomessa palon puolalaisia työmiehiä kuten briteissä: kerroin virolaisia olevan enemmän, kieli- ja maantieteellisistä syistä.

Kyytimatkalla jutustelu jatkoi ja kuskikin kyseli Suomen oloista oman osansa, kertoipa olleensa Turussakin.

Metsästäjänä minua (ja ehkä joitain lukijoitakin) kiinnosti tietää, että viime vuosina pieni japaninpeura oli istutuskarkuruuden seurauksena levinnyt ongelmaeläimeksi asti saarella. Minä vuorostani kerroin Suomen suuresta valkohäntäpeurapopulaatiosta, joka sai alkunsa vain muutamasta Yhdysvalloista tuodusta vasasta.

Iltainen Port Ellen.

Perillä hotellilla olin hieman ennen kymmentä, mutten halunnut hukata enää yhtäkään kallisarvoista hetkeä tästä kallisarvoisesta ajastani täällä. Niinpä siistiydyin hieman ja lähdin iltalenkille – jokainen luonnossa kulkenut tietää, että mikäli ei koskaan kulje luonnossa öiseen aikaan, menettää puolet äänistä ja hajuista. Port Ellenin iltaiset kasvot olivat katulamppujen kellertävän valon ja meren tumman sinisen yhteen kutomana rauhaisan kaunis näky, mitä vaikutelmaa meren verkkainen kohina täydensi. Hieman kauempana rannasta kiviaidat, vuorimännyt ja laitumet saavat vallan: lannan haju ja erilaisten lintujen visertävä konsertti luovat oman tyyneytensä, jonka keskellä on nautinto kulkea.

Yksi monista saarta täplittävistä pystykivistä.

Oman pittoreskin vaikutelmansa tähän maisemaan antaa se valtaisa avoimuus, jonka metsätön nummimaisema avaa. Siellä täällä nököttävät maatilat näyttävät tätä taustaa vasten niin paljon yksinäisemmiltä kuin kotimaan vastaava maaseutumiljöö, että sen on luotava kokonaan kotoisesta poikkeava talonpoikainen mielenmaisema. Kuvaa täydentävät siellä täällä hiljaa seisovat pystykivet, kappelinrauniot ja muut kiviset muinaisuuden jäljet, jotka pakottavat jokaisen ohi kulkevan katsomaan, pohtimaan ja muistamaan. Meillä Suomessa taas metsä vaatii pian omansa, jolloin lopulta seuraa unohdus.

Tuolla kävelylläni huomasin aran fasaanikukon, joka nähtyään minun huomanneen sen kääntyi pakoon kielekkeeltä, josta minua oli tarkannut. Palatessani hotellille huomasin toisen yöllisen tarkkailijan kiinnittäneen minuun katseensa: oinas tarkkasi laumansa rauhan häiritsijää kalliolta käsin kulkiessani takaisin kohti kylää.

Aamu valkeni kuulaana ja, nautittuani tukevan skottilaisen aamupalan hotellilla, lähdin hyvissä ajoin matkaan kohti ehdotonta ykköskohdettani: Laphroaigin tislaamoa, jonka mallasta pidetään yleisesti luonteikkaimpana kaikista viskeistä, juomana, joka ei tee kompromisseja: viskinä, jota voi vain vihata tai rakastaa.

Viskitislaamot ovat perinteisesti maalattu kalkilla tyystin valkoisiksi: katot taas ovat liuskekivisinä harmaan eri sävyissä. Laphroaig, kuten muutkin Islayn tislaamot, on aivan meren rannassa, mikä sekin kertoo tislaamon vanhasta iästä (laillinen lupa viskin tislaamiseen on vuodelta 1815) ja ajasta, jolloin tavara kuljetettiin pienehköillä laivoilla suoraan tislaamolta mantereelle.

"Omilla mailla, vihdoin."

Kuten edellisestä ylistyksestä arvata saattaa, Laphroaig on oma suosikkiviskini. Niinpä kuulun myös tislaamon omaan ”fanikerhoon”, jonka puitteissa elinikäiseen omistukseeni kuuluu neliöjalan kokoinen läntti tislaamon tiluksilta. Tästä maapalasta saan periä vuosittain yhden annoksen tislaamon kuulua kymmenvuotiasta, tosin vuokra on perittävä aina kuluvana vuonna paikan päältä. Tokihan kyseessä on vain mainoskikka, mutta toisaalta on hauska ajatus omistaa maata oman suosikkiviskin sijoilla, vaikka sitten 0,093 neliömetrin verran.

Omat maat täytyy tietysti merkitä, mitä varten tislaamo on varannut ison nipun eri valtioiden lippuja ja kartan, josta oman neliöjalan summittaisen sijainnin voi paikantaa. Muuan ystävällinen saksalaisrouva, joka oli samalla asialla, tarjoutui ottamaan kuvan tärkeästä hetkestä, kiitos hänelle siitä. Samalla minulle tarjoutui mahdollisuus osoittaa kunnioitusta hiljattain edesmenneellä isänäidilleni, joka maatilan emäntä oli ollut muun ohella innokas omenoiden kasvattaja. Istutin siis pienoislippuni varren avulla pari omenansiementä Islayn turpeeseen. Tuskin niistä mitään kasvaa, mutta ajatus lienee tärkein.

Vuokraa perimässä.

Tämän jälkeen tislaamolla oli maistamistilaisuus, johon osallistuin hollantilaisen miesjoukon ja erään japanilaisen herrasmiehen kanssa. Esittelijänä oli yksi tislaamolla ”hetken” työskennelleistä mestareista: hän kertoi olleensa Laphroaigin leivissä vuodesta 1974 asti. Paitsi tislaamon eri-ikäisten viskien yhteensopivuutta erilaisten ruokien kanssa (sinänsä eri ikäkausipullotusten vaihtelu tällä saralla oli yllättävää, sillä Laphroaig on monista muista tislaamoista poiketen tunnettu hyvin yksioikoisesta ja muuntelemattomasta kypsytyksestä), isäntämme kertoi meille rautaisannoksen viskiteollisuuden muutoksesta hänen omana aikanaan (me, viskituristit, olimme tietenkin suurin muutos tislaamon arjessa) höystettynä herkullisilla anekdooteilla saarelaisesta elämäntavasta. Tilaisuuden lopuksi saimme maistaa jopa tilkan paikan 25-vuotiasta huippumallasta, jonka pullohinta Suomessa liikkuu 300 euron molemmin puolin. Lopuksi mukaan tarttui paitsi hyvä ja mielekäs kokemus vieraanvaraisesta tislaamosta, myös pullo erästä vähän parempaa pullotusta, jota Alkossa näkee vain harvakseltaan. Kaiken kaikkiaan mitä mieluisin kokemus.

Castle Dunyvaig

Matka jatkui jalan Islayn kauniissa alkukesän maisemissa. Vihreiden laidunten värimaisemaa ryydittivät keltaisena kukkivat vuorimännyt ja eri laiduneläinten laumat. Varsinainen pastoraali-idylli! Lagavulinin tislaamon ohitettuani poikkesin tieltä merenrantaan, jossa seisoi Dunyvaigin linnanraunio muistuttamassa saarten melko itsellisestä asemasta menneinä aikoina.

Linnan raunioitunut tila muistuttaa toki myös siitä, että MacDonaldien klaanin päämies on joskus todennut elämän uudessa kartanossa olevan melko lailla mukavampaa kuin vanhentuneessa, vetoisessa linnassa. Samoin se kertoo tarinaa valtiovallan vahvistumisesta ja paikallisten herrojen vallan muuttumisesta muodolliseksi. Tohtipa tuota hetken tuumiskella romahtaneen muurinpätkän päällä.

Montako näet?

Matka jatkui Ardbegin tislaamolle, jonne tullessani huomasin minulla olevan hyvin aikaa kävellä vielä hieman edemmäs ja palata ajoissa iltapäivän yleisökierrokselle. Niinpä jatkoin matkaa vielä vähän edemmäs, ja hyvä että jatkoin: hetken perästä saavuin pienen karikkoisen lahden rantaan ja Kas! luodoilla makailee harmaahylkeitä niin että päät yhteen kolisee. Vain Nestori Miikkulainen huuliharppuineen puuttui.

Ardbegin tislaamokierroksella sai kuulla ja nähdä monenlaista mielenkiintoista viskinvalmistuksen arkipäivästä. Valtavat, jo käytöstä jääneet puiset viljasiilot tekivät niiden yli kävellessäni vaikutuksen ja muistuttivat siitä ankaran ruumiillisen työn määrästä, jota tämäkin jalon juoman valmistus on ollut aikana ennen trukkeja ja puimakoneita. Eipä siis ihme, että vuosisadan alkupuolen ryhmäkuva tislaamon työväestä tuo eteeni joukon raavaita, jäntevän oloisia miehiä, jotka ovat tienanneet jokapäiväisen leipänsä kantamalla viljasäkkejä siiloihin ja pyörittämällä satojen litrojen vetoisia tynnyreitä varastoon ja ulos. Nykyisin saaren kaikkiaan kahdeksan tislaamoa työllistävät vain alle pari sataa työntekijää neljän tuhannen väkiluvusta. Koneistunut on siis tämäkin teollisuus. Vaan jotain vanhaakin näkyy säilyneen: satavuotias viskuri palvelee yhä tislaamon maltaiden laadun tinkimättömänä valvojana – kone, jonka korjaaminen käy talon omilla tarpeilla ja pienellä tekniikan tajulla.

Mielenkiintoinen teknis-kuttuurillinen seikka viskin valmistuksessa tätä nykyä on se, että vaikka miltei kaikki vaiheet on pystytty automatisoimaan ja työntekijöiden toimi muistuttaa melko lailla paperitehtaan konevalvojan vastaavaa, on yksi elementti tuossa jalossa työssä säilynyt edelleen kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen valtakunnassa: liekö liikaa sanottu, jos kuvaisi miltei taikauskon yhä vallitsevan? On nimittäin niin, että itse tislauspannujen muodon ja höyrystyvän viskin pannuista irrottaman kuparin tarkka suhde lopulliseen makuvaikutukseen on edelleen tieteen määrityksen ulkopuolella. Niinpä tislaamoiden täytyy vanhojen pannujen kuluessa sisältä loppuun – tämä tapahtuu noin 15 vuodessa – uusi pannu täytyy tilata täsmälleen vanhan muotojen mukaan viskin laadun säilyttämiseksi! Kuparisepän ammattia luulisi siis kunnioitettavan tässä maassa aivan erityisellä hartaudella.

Ardbegin kuparipannut ovat muodoiltaan varsin klassiset.

Kierros saatiin päätökseen maistiaisten myötä ja päivä kääntyi kohti iltaa. Minun oli nyt määrä matkata takaisin Port Elleniin kevyttä pikamarssia, saavuinkin perille puolta tuntia ennen määrättyä lautan lähtöaikaa. Vaan mitä kummaa? Laituri kumisee tyhjyyttään eikä lauttaakaan näy, vaikka aikatauluoppaassa sanotaan selvästi illan viimeisen lautan lähtevän kuudelta ja hotellin vastaanoton tyttökin niin kehui. No, lauttatoimiston ovesta sainkin sitten lukea lappusen ”amendments for Summer 2014 timetable” eli suomeksi muutokset kesän aikatauluihin, joihin tietysti kuului myös kohta ”tiistain ja torstain kello 18:00 lautat lähtevät Port Askaigista Port Ellenin sijaan”. Huokaus.

Kävin huomauttamassa asiasta kohteliaasti vastaanoton neidille ja kehotin ottamaan kesän aikataulumuutoksista selvää, jotta tämä takaisku ei pääsisi muiden hotellivieraiden kohdalla toistumaan. Selitin häpeissään anteeksi pyytelevälle neidille, ettei tässä nyt kuitenkaan ollut kyse elämästä ja kuolemasta; pärjäisin kyllä. Vetäydyin kylän rannassa olevalle piknik-penkille syömään eväitä, lukemaan taskussani kulkevaa ”Poltetun Njálin saagaa” ja suunnittelemaan ratkaisua kieltämättä hieman vaikeaan tilanteeseen. Periaatteessa selviäisin kyllä yhden yön ulkosallakin kävelemällä määrätietoisesti jatkuvasti, jotta lämpö pysyy; nämä pohdinnat katkesivat kuitenkin hotellin emännän tullessa luokseni ja kysyessä, onko minulla yösijaa täksi ylimääräiseksi yöksi ja tarjotessa talon piikkiin huonetta yösijaksi. Tästä lämpimästi kiittäen kokosin tavarani ja lepäsin hetken päivän vaelluksia pois, kunnes illan jo hämärtyessä päätin lähteä vielä kerran käyskentelemään saaren maaseudulle, tällä kertaa Port Ellenistä länteen.

..ja suomalainen sanoi: mitähän nuo muulikat minusta ajattelevat?

 Ensimmäisenä ajatuksenani oli käydä katsomassa yhtä saaren holvatuista luolista, mutta sen paikkeille päästessäni muutin mieltäni – paikka oli aivan yhden maatalon kupeessa enkä tahtonut häiritä paikallisten kotirauhaa niin myöhäisenä hetkenä. Matka ei kuitenkaan ollut täysin tulokseton, sillä yksinään hiljaa kulkeva saattaa nähdä sellaista, mitä joukossa rupatellen ja muuten meluten liikkuva joukko ei. Onnistuin varoen käyskentelemällä pääsemään lähelle paria saksanhirvinaarasta, jotka arkoina tarkkasivat minua korvat pystyssä. Pian ne jo loikkasivat metsän suojaan, mutta etäisyyttä ei meillä pienimmillään ollut muutamaan kymmentä metriä enempää. Varovainen menestyy näissä toimissa! Hotellille oli vielä tunturin päältä ihaillun auringonlaskun jälkeen hauska palata.Perillä kävin vielä kuumassa kylvyssä, minkä jälkeen jo nukkumaan.

Aamukuudelta ylös ja satamaan. Siellä odottikin lautta valmiina lähtöön, enkä arvellut suurempia vaikeuksia enää tällä matkalla koituvan, sen verran seesteinen taivas oli. Lautan lipuessa saaren eteläreunan ohi tarkkasin noita valkeaseinäisiä tislaamoita, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat niin kuuluisia, että viski-intoilija kaukaa Pohjolasta joutaa tänne niiden takia matkaamaan. Vaan kai niin kuuluu olla, että jokaisella on omat hullutuksensa. Näin siis päättyy matkani – kohotan vielä viimeisen kerran viskilasin tuon siunatun saaren puoleen ja kuiskaan: slainté.

Tauon jälkeen

No niin, blogi on ollut vailla päivityksiä yli kaksi kuukautta – pahoitteluni tästä venähtäneestä tauosta. Koetan nyt vahinkoa paikatakseni, hieman tiivistäen, käydä läpi tapahtunutta.

Päällimmäinen syy pitkään taukoon on pitkä kevätloma, ”Spring break”, joka alkoi 28.3. ja päättyi virallisesti 14.4. Suurella osalla opiskelijoista todellinen tauko on kuitenkin huomattavasti pitempi, sillä luentoja tai seminaareja ei tauon alkamisen jälkeen ole – toisin sanoen loma loppuu vasta, kun tentit alkavat. Koska kurssit taas ovat todella suuria, on tenttejä yleensä vain kolme ja ensimmäinenkin koe voi olla vasta varsin myöhään. Esimerkiksi oma taukoni oli todellisuudessa huomattavan pitkä, se kesti toukokuun puoleenväliin asti.

Pitkästä tauosta johtuen päätin viettää aikaa kotimaassa – lentokustannuksia miettiessä pitkästä tauosta saatava hyöty painoi vaakakupissa melkoisesti. Oli mukavaa saada vihdoin syödä ruisleipää (vaikka Glasgow’ssa vieraillut kaverini toikin paketin hätäavuksi, kiitos Matti) ja salmiakkia, jota en olisi uskonut ikävöiväni, päästä haistelemaan pihkaista mäntymetsää ja morjestamaan tuttuja niin koto-, kuin opiskelukaupungissa. Niin, ja hienoa oli myös päästä kirveen varteen – keväiset halkotyöt odottivat sopivasti mökillä! Kaikkea tuota, mitä pitää arkisena ja joskus tylsänä sen toistuessa päivästä toiseen, oppii kaipaamaan ja jopa ikävöimään, kun sitä ilman joutuu olemaan kuukausien ajan.

Tätä kirjoittaessani olen jo aloittanut lähtövalmistelut: kämpän siivoilua, pankkitilin sulkemista ja viimeistenkin dokumenttien hankkimista yliopistolta (onneksi täkäläisiin menettelyihin on jo tottunut eikä enää ole sellaista sähläämistä kuin tullessa) sekä niiden asioiden tekemistä, joiden tekemättä jättämistä katuisi jälkeenpäin, hengessä ”miksen tehnyt sitä kun olin siellä?” Näistä tempuista yksi, vierailu viskinharrastajan pyhällä saarella Islaylla, saa seuraavassa oman lukunsa.

Skotlanti ja Glasgow ovat poissa ollessani puhjenneet kukkaan oikein kaksin käsin; maan puutarhakulttuuria leimaavan alppiruusun värit ovat esillä kaikkialla. Sadettakin on paljon vähemmä verrattuna tammikuuhun, jolloin sateettomia päiviä oli tuskin lainkaan. On tässäkin maassa sitten ilmeisesti jonkinlainen ”kesä”.

de Montaignen takapihalla, osa I

Ensimmäisen täällä Skoteissa kirjoittamani esseen palauttamisesta on nyt kulunut noin viikon päivät ja seuraavaa tekstiä täytyisi kohta alkaa suunnittelemaan parin seuraavan kirjoituksen muotoa. Tässä välissä lienee kuitenkin hyvä hetki luoda pikainen silmäys täkäläiseen esseekirjoittamiseen ja (nähdäkseni) sen tavoitteisiin akateemisessa koulutuksessa.

Kirjoittamani teksti käsitteli yhtä noin kymmenestä valmiiksi annetusta otsikosta, joista kurssille osallistuvien opiskelijoiden tuli valita mieleisensä ja vastata otsikon muodossa annettuun kysymykseen. Oma valintani oli helppo, sillä eräs kysymys asettui jotakuinkin muotoon: ”Miten vahvistuva lukutaito vaikutti varhaismoderni Euroopan kulttuuriin ja politiikkaan?” Kuten alan opiskelija huomaavat, aihe oli muotoiltu perin laajaksi ja on kyseenalaista, pystyisikö edes monen kymmenen sivun pituinen tieteellinen artikkeli saati 1500 sanan pituinen essee tyydyttävään vastaukseen!

Päättelinkin, että esseen tarkoitus oli tässä olla (paradoksaalisesti) vähemmän pohtiva ja pyrkiä dynaamiseen esitykseen. Koetin muotoilla vastauksen jotenkuten eheästi käyttäen paria tapausesimerkkiä, mutta tiedä häntä.

Huomattavan lyhyyden lisäksi merkittävin brittiläisen ja suomalaisen esseen välillä on ehkä se, että täällä esseissäkin vaaditaan nootitusta. Eräässä seminaari-istunnossa kysyin asiasta hiukan lisää ja sain kuulla, että keskimäärin esseissä on kuudesta seitsemään eri lähdettä.  No, luku itsessään kuulostaa ihan järkevältä, ei siinä mitään. Koska oma tapani nootittaa on tyyliltään jokseenkin kokoava (eli yleensä kappaleen loppuun yksi nootti, johon vetoaminen riittää), seurauksena oli kuitenkin se, että viittauksia tuli jotakuinkin 1/lähde, joten aika ohuella kontekstilla esseeni syntyi.

No niin, avautuminen sikseen. Essee on yhtä kaikki kirjoitettu ja englannin kielen taito (toivottavasti) taas hinkkautui hieman akateemisempaan muotoon. Kohta pystyn pitkästyttämään ihmisiä kuoliaaksi kahdella kielellä. Jotta tuo tynkäkirjoitelma tulisi jotenkin hyvitetyksi, esitän tässä muutaman oman ajatukseni esseen luonteesta, tehtävästä ja oikeasta toteutuksesta. Olkoon se epämuodollinen anteeksipyyntöni Michel de Montaignelle (1533–1592), ”Ranskan Sokrateelle”, joka kirjoitti kahdeksan vuoden aikana kirjastoonsa vetäytyneenä joukon niin miestä itseään kuin yhteiskuntaa ja ihmisyyttä yleisemmin pyöritteleviä lyhyitä ja vähän pitempiäkin kirjoituksia ja tuli siten varmistaneeksi asemansa maailman ensimmäisenä ”esseistinä”.

Koska esseen määritelmänä usein toistetaan, että sen tulisi olla pohtiva, useita käsillä olevan asian eri puolia harkitseva ja kääntelevä proosateksti, on ymmärrettävää, että siitä on tullut suosittu akateemisen kirjoittamisen muoto. Monet koevastaukset, seminaariesitykset ja tieteelliset artikkelit kirjoitetaan ihmistieteissä esseen muodossa ja voi humanistisen kandidaatintutkielmankin, jopa Pro Gradun, olevan eräänlainen ”esseekokoelma”, jossa valittua aihetta lähestytään useammalta suunnalta pohtien ja väittäen.

Tieteellisen uskottavuuden kannalta on itsestään selvästi hyvä, että kirjoittaja ainakin näennäisesti pohtii myös oman kantansa vastaisia argumentteja – ja mikä olennaisempaa, tuo ne myös lukijansa tietoon, näin tarjoten mahdollisuuden kriittiseen lukemiseen. Eri asia on tietysti se, kuinka vilpittömästi tämä avokätinen kyseenalaistamisen tarjoilu todella tapahtuu. On melko helppoa palauttaa mieleen useita esimerkkejä varsinkin tieteellisten artikkelijulkaisujen maailmasta, jossa nämä omaa näkemystä vastustavat näkökannat eivät saa osakseen sitä reilua käsittelyä, jossa niiden ansio myönnettäisiin ja oma taipumus toiseen johtopäätökseen esitettäisiin yksinkertaisesti vahvemman tai osuvamman todistuksen pohjalta.

Sen sijaan usein pyritään osoittamaan erimielinen kirjoitus itsessään epäkelvoksi. Tämän toteuttamiseen on olemassa useampi eri keino. Tekstin voi todeta vanhentuneeksi joko ikään tai käytettyyn metodiin vetoamalla. Tekstin väite voi perustua puutteelliseen tahi virheelliseen lähteiden tulkintaan tai siihen, että kaikki mahdollinen materiaali ei ole ollut saatavilla. Kuten lukija huomaa, nämä menetelmät ovat toisiinsa linkitettävissä ja joskus aivan kelvollisia keinoja, vaikka moisiin johtopäätöksiin tunnutaan päätyvän joskus hieman liian keveästi.

Kyseenalaisempia keinoja ovat vastapuolen argumenttien repäisy irti omasta kontekstistaan ja niiden esittäminen epäuskottavana, jopa naurettavana on aivan liian helppoa humanistisille tieteille tyypillisen lainaamisen perinteen keinoja käyttämällä. Heppoiselta näyttävä lainaus on kohtalaisen helppo peittää runsaalla lainaamisella asian vierestä, jolloin on mahdollista häivyttää karkeakin virhetulkinta.

Kaikkein häijyin mieleeni tuleva keino on kuitenkin henkilökohtaisuuksiin meneminen eli erimielisen kirjoittajan muun toiminnan, kuten poliittisen ja/tai perhe-elämän sormella osoittaminen ja sen esittäminen epäilyttävänä, jolloin kyseisen kirjoittajan tieteellinenkin kelpoisuus on sitten mahdollista mitätöidä, kahta helpommin jos hänen tieteelliset ja poliittiset kantansa on mahdollista sekoittaa keskenään.

Tällaisen menettelyn kohteeksi näyttää joutuneen muun muassa 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut ranskalainen filologi Georges Dumézil, jonka teoriaa indoeurooppalaisen uskomusjärjestelmän kolmijakoisuudesta on kritisoitu laajasti nostamalla esiin hänen sympatiansa ranskalaisia fasisteja ja Benito Mussolinia kohtaan. Näin ollen hänen kolmijakoinen uskomusjärjestelmänsä näyttäytyi kriitikoille (ja ennen kaikkea heidän lukijoilleen) yrityksenä tukea patriarkaalista ja autoritääristä yhteiskuntamallia, joka oikeistolaisessa muodossaan koki haaksirikon toisen maailmanpalon päättyessä.

Moisia tapauksia lienee tullut vastaan itse kullekin tieteellistä kirjallisuutta lukevalle. Toisia on kuitenkin tunnetusti helpompi tuomita kuin itseään; akateemisilta käytösvirheiltä ei ole helppo välttyä, tämä on totta varsinkin vasta siipiään kokeilevan opiskelijan kokeilevissa teksteissä. omat virheet ovat kuitenkin sikäli siunauksellisia, että niistä oppii yleensä kaikkein kivuliaimmin – oman virheen tunnustamiseen kun liittyy häpeän pilkahdus.

Mitä yritän siis tällä kaikella sanoa? Ainakin toivon niiden lukijoiden, jotka hiihtelevät kanssani samoilla tiedon saloilla, miettimään hyvän esseen käsitteitä hieman syvemmin kuin vain listaamalla pakollisia muotoseikkoja (alkuluku-käsittelyluku-loppuluku -mantra) tai laskemaan, onko alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta tarpeeksi. Älkäämme olko liian vähään tyytyväisiä, vaan antakaamme hetki myös sille vastaan tulleelle tiedolle, joka ei sopinutkaan kuvaan, mutta joka ei kuitenkaan vakuuttanut muuttamaan kantaamme. Ja mikä tärkeintä; älkäämme olko röyhkeitä, vaan antakaamme ainakin lukijalle avoin näköala myös tähän kilpailevaan näkemykseen. Sillä vaikka kuinka vahvasti tuntisi löytäneensä asiasta lopullisen totuuden (voi meitä ihmisiä!), on kuitenkin hyvä muistaa suurta esseistiä:

"Mihinkään ei uskota niin vahvasti, kuin siihen mistä vähiten mitään tiedetään."

(Esseitä, kirja I, kpl 32.)

Jatkoa aiheesta toisella kertaa.

Stradivarius, kahdeksan leikkausta ja kiekko

Pahoitteluni pitkähköstä katkoksesta. Tapahtumat opiskelun suhteen ovat vain olleet enemmän tai vähemmän mielenkiinnottomia kuluneen kahden viikon aikana, joten mitä sitä tyhjästä jauhamaan. Tämän viikon loppupuoli on kuitenkin ollut hieman antoisampi, joten nyt hieman siitä.

Olin huomannut erään paikallisen sinfoniaorkesterin konserttitarjontaa mainostavan julisteen jo tammikuun puolella, ohjelma näytti varsin mielenkiintoiselta. Ensimmäinen konsertti oli päivätty 14. helmikuuta ja opiskelijoille luvattiin lippu edukkaaseen 5 punnan hintaan. Sokerina pohjalla kyseessä oli ei mikään vähempi kuin itse Franz Schubertin kesken jäänyt 8. sinfonia. Kävinkin ostamassa lipun konserttiin edeltävänä päivänä Royal Cocert Haalin lipunmyynnistä. Lipun tietojen mukaan konsertti esitettäisiin kaupunginsalissa (City Halls), jonne arvioin ehtiväni asunnoltani puolessa tunnissa.

Seuraavava päivänä lähdin hyvissä ajoin kävelemään kohti määränpäätäni. Saavuin rakennukselle hieman ennen esityksen alkua, mutta sisään astuessani vastassa olikin kahta vihreätakkista portieeria lukuun ottamatta autio aula. Kysyessäni heiltä konsertista herrat vaihtoivat keskenään kysyvän katseen ja pyysivät nähdä lippuni. Pian asian todellinen laita selvisikin: olin ajatusvirheen seurauksena marssinut kaupungintalolle (City Chambers), josta oli vielä hyvin matkaa kaupunginsaleille. No, portieerien ystävällistä ohjeistusta seurasi todella nopea juoksumarssi oikean osoitteeseen, jonka aulassa näkyi enää BBC:n henkilökuntaa (lähetys radioitiin), jotka opastivat edelleen oikealle salin sisäänkäynneistä (”If you’re quick you might just do it!”) ja ehdinkin hikipäissäni paikalleni juuri ennen soitannon alkua.

Itse konsertti oli mahtava – vaikka en ole kovin pätevä arvioimaan musiikillisia suorituksia, jäi tästä tuskin paljoa valitettavaa paremmin alaa tuntevillekaan. Joka tapauksessa sinfonian eteeni virittämät mielikuvat olivat juuri sellaisia kuin saksalaisen romantiikan mestarisäveltäjältä, Erlkönigin ja Winterreisen luojalta sopiikin olettaa ­ – metsäisiä vuoristolaaksoja, palavia kyliä, kotkia, sumuisella niityllä tanssivia keijuja ja toisiaan päin ryntääviä sotajoukkoja. Joku viuluvirtuoosikin oli saatu paikalle stradivariuksen kanssa antamaan lisävoimaa hienoimmille kohtauksille, mistä yleisö lopulta kiitti raivokkailla aplodeilla vaatien kapellimestaria kahdesti palaamaan vastaanottamaan ”kuulijoidensa” suosiota. Kaikki hyvin siis loppujen lopuksi.

Nyt, kun henki oli saanut ravintoa, oli pidettävä huolta ruumiista. Perjantaina siihen koituikin tilaisuus, kun yliopiston historiallisten taitojen seura (käytännössä keskiaikaisten kamppailulajien ja käsitöiden kerho) järjesti perjantaina miekkailu-iltaman, johon olin päättänyt lähteä. Tiukka vaatimus mustista housuista ja valkoisesta t-paidasta ilman mitään kuvia oli olut helppo täyttää, mutta sisäpelikenkien etsimiseen oli mennyt hieman enemmän aikaa.

Yhtä kaikki perjantai-iltana hankkiuduin Queen Margaret Unionin tiloihin, mutta normaalin päiväjärjestyksen (skotlantilaista leveän miekan treeniä) vastaisesti ohjelmassa olikin pitkämiekan italialaisen koulukunnan perusteet, ns. ”kahdeksan leikkausta” eli peruslyöntiä ja muutamia yhdistelmiä. Eipä siinä mitään, itse olen aiemmin harjoitellut hieman vanhempaa, saksalaista koulukuntaa ja sikäli oli mielenkiintoista opiskella, vaikka lyhyestikin, siitä kehittyneen italialaisen koulun oppeja. Oppituntia johtanut Tim Callagher on ilmeisesti jonkinlainen paikallinen kuuluisuus näissä piireissä, joten minun lienee aiheellista pitää itseäni onnekkaana. Reilu parinkymmenen kiinnostuneen miekkailijan porukka valoi hyvää henkeä ja harjoitus olikin juuri sitä, mitä tarvitsin. Viime harjoituksista on ehtinyt kulua liian kauan aikaa ja minun oli korkea hetki ottaa itseäni niskasta kiinni miekan hyveessä.

Sunnuntaina oli mahdollisuus harrastaa sosiaalista penkkiurheilua, kun yliopiston Nordic Society järjesti jääkiekko-ottelun Suomi-Kanada kisastudion mukavassa Faktory Pubissa. Paikalle kokoontui nelikymmenpäinen joukko pohjoismaalaisia sekä muutama lätkätilaisuuteen tarttunut kanadalainen. Ottelu päättyi tiukan, vaihtelevan ja jatkoajalle kestäneen kamppailun jälkeen Kanadan voittoon, mutta oman joukkueemme taso oli ainakin omasta mielestäni yllättävän hyvä. Niinpä ottelusta ei jäänyt pahaa makua suuhun, sainpahan tilaisuuden jutustella samalla Glasgow’ssa koko tutkintoa opiskelevien suomalaisten kanssa koulumaailmojemme eroista ja itse kunkin motiiveista tulla akateemisen leivän ääreen tänne Irlanninmeren rannalle.

Viikonloppu on muutoin ollut ikävän laiska, en ole saanut turhan paljon aikaiseksi opiskelujen suhteen. No, onpahan tekemistä alkavallekin viikolle.

Lakko!

Tällä kertaa lyhyempi kirjoitus, joka kuitenkin saattaa kiinnostaa joitakuita. Asia on ajankohtainenkin, sillä puolentoista tuntia sitten yliopiston kirjaston ulkopuolella käteeni annettiin lappu, jossa kerrottiin torstaina organisoitavasta yliopistohenkilöstön lakosta, jolloin ei pidetä luentoja ja kirjasto on auki vain osittain.

Lakon taustalla on ilmeisesti palkankorotuskatosta käytävä kiista, työnantaja ei suostu korottamaan tarjoustaan. Mielenkiintoista on se, että opiskelijoita pyydetään osallistumaan lakon tukemiseen jättäytymällä pois luennoilta ja muutenkin pysyttelemään pois kampukselta torstaina. Joko olen ollut välinpitämätön oman yliopistoni lakkojen aikaan (paljon mahdollista) tai sitten täällä vain on rilaiset käytännöt (mahdollista sekin). Ohessa joka tapauksessa lapun sisältö (suomennos omani):

- - -

TUE LAKKOA TORSTAINA 6. HELMIKUUTA
 
Miksi yliopiston henkilökunta lakkoilee?

• Yliopistojen ja Korkeakoulujen Työnantajien Yhdistys (UCEA), joka neuvottelee yliopistohallinnon puolesta ei suostu hievahtamaankaan naurettavasta 1% tarjouksestaan
• Yliopistotyöntekijät ovat nähneet palkoissaan 13% verran kuluneen neljän vuoden aikana
• Viimeisin 1% loppupalkka tarkoittaa, että palkkamme putoaa yhä kauemmas toimeentulorajan alapuolelle
• Korkeakoulutuksen sektorilla on £2 mrd. ylijäämä ja sillä olisi varaa maksaa enemmän
• Sitten vuoden 2009 yli 100.000 tienaavien henkilkunnan jäsenten määrä on kasvanut merkittävästi
• Oman rehtorimme palkka on £257.000

 
Näytä tukesi reilumman palkkauksen puolesta korkeakoulutuksessa
 

• Ethän ylitä mielenosoituslinjaa torstaina
• Ole ystävällinen etkä osallistu luennoille tai käytä kirjsatoa tai muita yliopistopalveluita
• Kirjoita mieluusti rehtori Anton Muscatellille ja pyydä häntä vaatimaan UCEA:lta parempaa tarjousta (rehtorin s-postiosoite) tai lähetä s-postia UCEA:lle ja pyydä heitä palaamaan neuvottelupöytään

Pahoittelemme kaikkea lakkomme aiheuttamaa häiriötä, mutta pyydämme ymmärrystäsi ja tukeasi, jos palkkaleikkaukset eivät lopu, yliopistomme laatu kärsii

Monet teistä, jotka opiskelevat täällä tänään, ovat huomisen yliopiston työntekijöitä

Muistathan: meidän työolosuhteemme ovat sinun opiskeluolosuhteitasi!

- - -

Näin siis akateeminen työtaistelu briteissä. Täytyy toki muistaa, että kyseessä on vain toisen osapuolen  vinkkeli asiaan ja että lappusessa asia on tietysti kirjoitettu niin, että tyhmä opiskelijakin tajuaa, ketkä ovat "hyviksiä" ja "pahiksia". Mutta ei savua ilman tulta.

Suomalaisia vastaavia oloja tunnen lähinnä Turun kokemusteni kautta, mutta en joka tapauksessa muista lakkoilevien henkilökuntalaisten jakaneen pamfletteja opiskelijoille yliopistonmäellä. On tässä siis kulttuurieroakin takana.

Koitan torstaina poiketa kampuksella katsomassa, miltä akateeminen mielenosoitus (ja mielenosoittaja) täällä Skotlanissa oikein näyttää.

Nummilla ja metsässä

Minne tahansa maailmassa kulkeudunkin, en yleensä koe olevani kokonaan paikan päällä pitäytymällä maailman kaupunkien ilmapiirissä, jossa monenkaltaisen vaihtelun ja vivahteikkuuden lomasta minulle kuitenkin välkehtii tietty samanlaisuus ja hengetön globaali mimiikka, joka saa minussa aikaan kammoa ja vastenmielisyyttä. Tämä tunne on useimmiten taustalla ja hallinnassa, mutta toisinaan koen kyllä pakottavaa tarvetta vaeltaa kauas massoista ja betonista, edes hetkeksi. Summaten minuun siis pätee Reino Helismaan ansiokkaasti muotoilema säe: ”[…] portti kaupungin kunhan on sulkeutunut, tenho outo on Pohjolan mailla.” En myöskään usko olevani yksin tämän tuntemukseni kanssa.

Näin ollen ei liene yllättävää, että saapumisestani asti olen tuntenut voimakasta vetoa Ylämaille, Skotlannin kansallismaisemaan, johon alueeseen kytkeytyy niin paljon myös itseään skotlantilaisuutta koskevaa symboliikkaa: vapauden, villiyden ja, sanoisinko pitkäjänteisyyden konnotaatioita. Siihen tuulisten tunturien avaruuteen, jossa niin jaloilla kuin hengelläkin on tilaa vaeltaa vapaasti, tuli minun nyt siis astuman.

Tänä lauantaina sitten toteutin jo muutaman päivän ajan suunnittelemani ekskursion Glasgow’sta luoteeseen, Greenwoodin metsäalueelle. Olin katsellut valmiiksi juna-asemat ja niille vievät reitit, samoin olin etsinyt ja tulostellut alueen summittaisen kartan ulkoilureitteineen. Kompassinkin kävin ostamassa, kun en tyhmäparka keksinyt moista retkeilijän välttämättömyyshankintaa Suomesta rahdata.

Junailu (ensimmäiseni laatuaan Isossa-Britanniassa) ja lyhyt kävelymatka kävelypolun alkupäähän sujuivat ongelmitta ja niinpä onnistuin karistamaan kaupungin pölyt taakseni aamukymmenissä. Vaan voi! vastoinkäymiset alkoivat miltei välittömästi, kun polun alkupäässä kulkijan otti vastaan iso varoituskyltti. Tämän aiheena olivat alueella käynnissä olevat metsätyöt, minkä takia asiaton kulku oli kielletty miltei puolikkaalle alueesta. Näin ollen osa metsän halki vievistä reiteistäkin oli katkaistu, tosin tilalle oli luotu tilapäinen kiertoreitti.

Nousu metsäseudulle oli paikoin jyrkkä.

Vaikeudet eivät jääneet tähän, sillä päästessäni paikoin jyrkästikin nousevalla polulla ylemmäs tuuli alkoi yltyä yhä avoimemmassa maastossa. Tämä ei itsessään olisi muuta kuin kuulunut asiaan, mutta tuulen mukana alkoi taivaalta ryöpytä yhä sakeammin märkää lunta, joka pian kasteli lumisadetta ennakoimattoman matkaajan varustuksen perinpohjaisesti. Myönnän, että kastuminen ja tuulen voimistama vilu saivat minut harkitsemaan, pitäisikö luopua leikistä ja kääntyä kotiin. Takanani oli siis koti ja lämpö, edessä koettelemus. Näin järkeillessäni asia kirkastui minulle: eränkävijä minussa ei koskaan antaisi pehmeämmälle puolelleni anteeksi moista raukantyötä. Myös näkymä kohti Irlanninmerta matavasta Clyde-joesta nostatti henkeäni. Jatkoin hammasta purren matkaani eteenpäin.

Pyryinen ensinäkymä Loch Humphreylle.

Lumimyräkän yhä voimistuessa näyttäytyi edessäni vihdoin noin 40 hehtaarin alainen Loch Humphrey, ensimmäinen välietappini. Lumisade esti selkeämmän näkymän, mutta tuolta paikalta Ylämaat olisivat kirkkaammalla esitelleet itseään minulle paremminkin. Tunne oli tästä huolimatta huimaava. Horisontissa siintävä, pilveen haihtuva autius ja tuulen vihainen ärjyntä antoivat voimakkaan subliimin kokemuksen ja kannustivat adrenaliinipiikin lailla jatkamaan matkaa. Aloin nyt hitaan matkani tämän kansallismaiseman sisäistämiseen, jossa työssä varmaankin kuluisi hyvän matkaa ajastani tässä maassa.

Loch Humphreyn rantaa seuraileva retkeilypolku oli jo puiden kätkössä, joten pahin myräkkä jäi tässä vaiheessa taakse. Polun sukeltaessa metsään tuulen ärjyntä jäi jo kokonaan taakse ja kulkeminen helpottui. Metsässä vaeltaminen sujuu minulta muutenkin luontevammin kuin avomaastossa tarpominen. Metsän siimeksessä kulkeva tilapäispolku oli yllättävän hyväkulkuinen, vaikka paikoin varsin jyrkästä kohtaa mutkittelevat merkinnät saivat hieman mietteliääksi. Skottilainen metsä oli kuitenkin kaunista ja mukavaa vaellusmaastoa, minkä lisäksi siellä täällä kiemurtelevat purot (burn) ja metsän keskeltä aukeavat notkot somistuttivat reittiä.

Puro ja notko metsän keskellä.

Reitin päässä odotti toinen ilmoituskyltti, joka kertoi myös metsän tällä puolen kulkevan polun olevan poikki metsätöiden takia. Päätin kääntyä takaisin ja palata tuloreittiä, sillä hakkuualueen kiertävä tilapäispolku olisi vaatinut useamman tunnin kierron, mihin minulla ei ollut laskelmieni mukaan varaa.

Matkan varrella en sanottavammin törmännyt villieläimiin: etäältä näin haukan tai kaksi, mutta en pystynyt tunnistamaan petolintuja niin kaukaa. Lumen paljastamat jäljet ja satunnainen jätös antoivat kuitenkin auttavan kuvan Greenwoodin eläimistöstä. Niiden perusteella alueella on runsaasti jäniksiä (tuskin yllättävää), jonkin verran näätäeläimiä ja myös kookkaampia kanalintuja, ehkä teeriä. Ketunjäljistä en uskalla vannoa, sillä reiteillä kulkee paljon muitakin vapaa-ajan kulkijoita ja monilla on koirat mukanaan. Tuoreesta jäljestä olisinkin voinut jotain päätellä, mutta jatkuva lumisade teki tunnistamisen vaikeaksi. Joistain jäljistä uskoisin tunnistaneeni kauriseläimiä, mutta toisaalta alueella kulkee myös lampaita. Yhdet suuremmat sorkanjäljet, niin uskon, ovat kuitenkin varmuudella majesteettisen saksanhirven jättämät.

Saapuessani Loch Humphreylle toistamiseen oli lumimyräkkä jo tyyntynyt ja näkymä pohjoisen suuntaan aukeni paljon kirkkaampana. Päätinkin hieman koukata paluureitiltä ja katsoa, josko joltain mäenharjalta näkisi pitemmälle tuohon karuun erämaahan. Kipuaminen otti kieltämättä koville (kuntoni on ollut parempikin), mutta mäeltä avautuva näkymä maksoi vaivan avaamissaan maisemissa. Moista avaruutta katsellessa mieli liikkuu väistämättä kohti syvällisempiä, raskaitakin mietteitä, joita itse en ole koskaan kavahtanut, päinvastoin. Humisevan korven kosteanraskaaseen ilmapiiriin tottuneelle tuo huikea etäisyyden tunto ja korkeudenvaihtelun manifesti jättää syvän jäljen, jota on syytä jälkeenpäin helliä. Kuten aiemmin sanoin, ajatus tuntuu täällä vapaalta heittelehtimään kutsumuksensa mukaan.

Nummien autiutta katselemassa.

Tämän kierroksen jälkeen saatoin lähteä hyvillä mielin kotia kohti. Paluumatkalla edessä avautui Strathclyden laakso, johon en ollut kiivetessäni kiinnittänyt suurtakaan huomiota. Repeytyvästä pilvimassasta purkautuvat auringonsäteet loivat valoaan urbaanin jokiseudun ylle ylevällä tavalla.

Clyde-joki matkallaan kohti Irlanninmerta.

Paluumatka sujui vaikeuksitta ja kämpille päästyäni alkoi henkilökohtainen huolto. Niin kylmä retki takanani oli, että peukalot saivat kunnollisen kynäotteen vasta pitkän, lämpimän suihkun jälkeen. Kokonaisuudessaan retki oli kuitenkin palkitseva ja työpäivän pituinen poistuminen ”ihmisten ilmoilta” latasi tarvittavaa jaksamista tulevaan työviikkoon. olin nyt myös saanut kouriintuntuvan kosketuksen Skotlannin luontoon, jonka myönnän olevan eräs tekijä, kun viime keväänä ynnäilin eri vaihtokohteiden hyviä ja huonoja puolia. Tästä on hyvä jatkaa.