Kuten mainittua, yksi tavoitteista, joita
vaihtoajalleni asetin, oli jo matkalle lähtiessäni kirkkaana mielessäni. Päästä
käymään Islaylla, tuolla kahdeksan tislaamon saarella, jonka suolaiset,
savuiset viskit ovat maailmankuulut ja joiden harras ystävä olen ollut suuren
osan aikuisiästäni.
Näin ollen tuo vierailu, jonka olin
omaan pahaan tapaani jättänyt niin viime tinkaan, tuli viimein todeksi muutama
päivä sitten. Lähdin matkaa hieman aamukahdeksan jälkeen ensimmäisenä etappina
Buchananin bussiasema, josta lähtisi linja-auto Inverarayn kautta Kennacraigin
lauttasatamaan.. Sieltä lautta veisi minut Islaylle, Port Askaigin satamaan
saaren koilliskulmassa. Lähdin matkaan ylläni hiljattain ostamani pitkä
öljykangastakki, jonka oletin vastaavan hyvin saarten oikukkaaseen ilmastoon.
Ensimmäinen aikataulullinen
vastoinkäymiseni tuli kuitenkin jo bussiasemalla, sillä arvioin kulkunopeuteni
hieman yläkanttiin ja myöhästyin bussista muutamalla minuutilla. Ikävä kyllä
seuraava bussi samaan suuntaan lähti liikkeelle vasta puoliltapäivin, joten
minulta tuhraantui miltei kolme tuntia ylimääräiseen odotteluun tuon virheeni
takia. Myöhemmän bussin saapuessa yli kolmetuntisen matkan jälkeen Kennacraigin
satamaan minun piti odotella vielä kaksi tuntia lisää, lauttoja kun liikkuu
harvakseltaan.
Ensi näkymä Islaylle. |
Päästessäni vihdoin hieman ennen
iltayhdeksää Islayn maaperälle ongelmat jatkuivat entisestään: viimeinen bussi
oli kulkenut jo aikaa sitten ja minun olisi jotenkin päästävä Port Elleniin
saaren eteläreunalle, jossa minulla oli varattuna huone hotellissa.
Murehtimiseni keskeytti vanhempi paikallinen herrasmies, joka oli tullut
samalla lautalla ja odotteli kyytiä samaan suuntaan kaveriltaan. Hän osoittikin
saarelaisten ylistetyn tuttavallisen avuliaisuuden paikkansapitäväksi ja
tarjosi muitta mutkitta kyytiä perille. Tulipa siinä juteltua Islay oloista
muutenkin sekä kerrottua Suomesta. Tätä herraa tuntui kiinnostavan, onko
Suomessa palon puolalaisia työmiehiä kuten briteissä: kerroin virolaisia olevan
enemmän, kieli- ja maantieteellisistä syistä.
Kyytimatkalla jutustelu jatkoi ja
kuskikin kyseli Suomen oloista oman osansa, kertoipa olleensa Turussakin.
Metsästäjänä
minua (ja ehkä joitain lukijoitakin) kiinnosti tietää, että viime vuosina pieni
japaninpeura oli istutuskarkuruuden seurauksena levinnyt ongelmaeläimeksi asti
saarella. Minä vuorostani kerroin Suomen suuresta valkohäntäpeurapopulaatiosta,
joka sai alkunsa vain muutamasta Yhdysvalloista tuodusta vasasta.
Iltainen Port Ellen. |
Perillä hotellilla olin hieman ennen
kymmentä, mutten halunnut hukata enää yhtäkään kallisarvoista hetkeä tästä
kallisarvoisesta ajastani täällä. Niinpä siistiydyin hieman ja lähdin
iltalenkille – jokainen luonnossa kulkenut tietää, että mikäli ei koskaan kulje
luonnossa öiseen aikaan, menettää puolet äänistä ja hajuista. Port Ellenin
iltaiset kasvot olivat katulamppujen kellertävän valon ja meren tumman sinisen
yhteen kutomana rauhaisan kaunis näky, mitä vaikutelmaa meren verkkainen kohina
täydensi. Hieman kauempana rannasta kiviaidat, vuorimännyt ja laitumet saavat
vallan: lannan haju ja erilaisten lintujen visertävä konsertti luovat oman
tyyneytensä, jonka keskellä on nautinto kulkea.
Yksi monista saarta täplittävistä pystykivistä. |
Oman pittoreskin vaikutelmansa tähän
maisemaan antaa se valtaisa avoimuus, jonka metsätön nummimaisema avaa. Siellä
täällä nököttävät maatilat näyttävät tätä taustaa vasten niin paljon
yksinäisemmiltä kuin kotimaan vastaava maaseutumiljöö, että sen on luotava kokonaan
kotoisesta poikkeava talonpoikainen mielenmaisema. Kuvaa täydentävät siellä
täällä hiljaa seisovat pystykivet, kappelinrauniot ja muut kiviset muinaisuuden
jäljet, jotka pakottavat jokaisen ohi kulkevan katsomaan, pohtimaan ja
muistamaan. Meillä Suomessa taas metsä vaatii pian omansa, jolloin lopulta seuraa
unohdus.
Tuolla kävelylläni huomasin aran
fasaanikukon, joka nähtyään minun huomanneen sen kääntyi pakoon kielekkeeltä,
josta minua oli tarkannut. Palatessani hotellille huomasin toisen yöllisen
tarkkailijan kiinnittäneen minuun katseensa: oinas tarkkasi laumansa rauhan
häiritsijää kalliolta käsin kulkiessani takaisin kohti kylää.
Aamu valkeni kuulaana ja, nautittuani tukevan
skottilaisen aamupalan hotellilla, lähdin hyvissä ajoin matkaan kohti ehdotonta
ykköskohdettani: Laphroaigin tislaamoa, jonka mallasta pidetään yleisesti
luonteikkaimpana kaikista viskeistä, juomana, joka ei tee kompromisseja:
viskinä, jota voi vain vihata tai rakastaa.
Viskitislaamot ovat perinteisesti
maalattu kalkilla tyystin valkoisiksi: katot taas ovat liuskekivisinä harmaan
eri sävyissä. Laphroaig, kuten muutkin Islayn tislaamot, on aivan meren
rannassa, mikä sekin kertoo tislaamon vanhasta iästä (laillinen lupa viskin
tislaamiseen on vuodelta 1815) ja ajasta, jolloin tavara kuljetettiin
pienehköillä laivoilla suoraan tislaamolta mantereelle.
"Omilla mailla, vihdoin." |
Kuten edellisestä ylistyksestä arvata
saattaa, Laphroaig on oma suosikkiviskini. Niinpä kuulun myös tislaamon omaan
”fanikerhoon”, jonka puitteissa elinikäiseen omistukseeni kuuluu neliöjalan
kokoinen läntti tislaamon tiluksilta. Tästä maapalasta saan periä vuosittain
yhden annoksen tislaamon kuulua kymmenvuotiasta, tosin vuokra on perittävä aina
kuluvana vuonna paikan päältä. Tokihan kyseessä on vain mainoskikka, mutta
toisaalta on hauska ajatus omistaa maata oman suosikkiviskin sijoilla, vaikka
sitten 0,093 neliömetrin verran.
Omat maat täytyy tietysti merkitä, mitä
varten tislaamo on varannut ison nipun eri valtioiden lippuja ja kartan, josta
oman neliöjalan summittaisen sijainnin voi paikantaa. Muuan ystävällinen
saksalaisrouva, joka oli samalla asialla, tarjoutui ottamaan kuvan tärkeästä
hetkestä, kiitos hänelle siitä. Samalla minulle tarjoutui mahdollisuus osoittaa
kunnioitusta hiljattain edesmenneellä isänäidilleni, joka maatilan emäntä oli
ollut muun ohella innokas omenoiden kasvattaja. Istutin siis pienoislippuni
varren avulla pari omenansiementä Islayn turpeeseen. Tuskin niistä mitään
kasvaa, mutta ajatus lienee tärkein.
Vuokraa perimässä. |
Tämän jälkeen tislaamolla oli
maistamistilaisuus, johon osallistuin hollantilaisen miesjoukon ja erään
japanilaisen herrasmiehen kanssa. Esittelijänä oli yksi tislaamolla ”hetken”
työskennelleistä mestareista: hän kertoi olleensa Laphroaigin leivissä vuodesta
1974 asti. Paitsi tislaamon eri-ikäisten viskien yhteensopivuutta erilaisten
ruokien kanssa (sinänsä eri ikäkausipullotusten vaihtelu tällä saralla oli
yllättävää, sillä Laphroaig on monista muista tislaamoista poiketen tunnettu
hyvin yksioikoisesta ja muuntelemattomasta kypsytyksestä), isäntämme kertoi
meille rautaisannoksen viskiteollisuuden muutoksesta hänen omana aikanaan (me,
viskituristit, olimme tietenkin suurin muutos tislaamon arjessa) höystettynä
herkullisilla anekdooteilla saarelaisesta elämäntavasta. Tilaisuuden lopuksi
saimme maistaa jopa tilkan paikan 25-vuotiasta huippumallasta, jonka pullohinta
Suomessa liikkuu 300 euron molemmin puolin. Lopuksi mukaan tarttui paitsi hyvä
ja mielekäs kokemus vieraanvaraisesta tislaamosta, myös pullo erästä vähän
parempaa pullotusta, jota Alkossa näkee vain harvakseltaan. Kaiken kaikkiaan
mitä mieluisin kokemus.
Castle Dunyvaig |
Matka jatkui jalan Islayn kauniissa
alkukesän maisemissa. Vihreiden laidunten värimaisemaa ryydittivät keltaisena
kukkivat vuorimännyt ja eri laiduneläinten laumat. Varsinainen
pastoraali-idylli! Lagavulinin tislaamon ohitettuani poikkesin tieltä merenrantaan,
jossa seisoi Dunyvaigin linnanraunio muistuttamassa saarten melko itsellisestä asemasta menneinä
aikoina.
Linnan raunioitunut tila muistuttaa toki myös siitä, että MacDonaldien
klaanin päämies on joskus todennut elämän uudessa kartanossa olevan melko
lailla mukavampaa kuin vanhentuneessa, vetoisessa linnassa.
Samoin se kertoo tarinaa valtiovallan vahvistumisesta ja paikallisten herrojen
vallan muuttumisesta muodolliseksi. Tohtipa tuota hetken tuumiskella
romahtaneen muurinpätkän päällä.
Montako näet? |
Matka jatkui Ardbegin tislaamolle, jonne
tullessani huomasin minulla olevan hyvin aikaa kävellä vielä hieman edemmäs ja
palata ajoissa iltapäivän yleisökierrokselle. Niinpä jatkoin matkaa vielä vähän
edemmäs, ja hyvä että jatkoin: hetken perästä saavuin pienen karikkoisen lahden
rantaan ja Kas! luodoilla makailee harmaahylkeitä niin että päät yhteen
kolisee. Vain Nestori Miikkulainen huuliharppuineen puuttui.
Ardbegin tislaamokierroksella sai kuulla
ja nähdä monenlaista mielenkiintoista viskinvalmistuksen arkipäivästä.
Valtavat, jo käytöstä jääneet puiset viljasiilot tekivät niiden yli
kävellessäni vaikutuksen ja muistuttivat siitä ankaran ruumiillisen työn määrästä,
jota tämäkin jalon juoman valmistus on ollut aikana ennen trukkeja ja
puimakoneita. Eipä siis ihme, että vuosisadan alkupuolen ryhmäkuva tislaamon
työväestä tuo eteeni joukon raavaita, jäntevän oloisia miehiä, jotka ovat
tienanneet jokapäiväisen leipänsä kantamalla viljasäkkejä siiloihin ja
pyörittämällä satojen litrojen vetoisia tynnyreitä varastoon ja ulos. Nykyisin
saaren kaikkiaan kahdeksan tislaamoa työllistävät vain alle pari sataa
työntekijää neljän tuhannen väkiluvusta. Koneistunut on siis tämäkin
teollisuus. Vaan jotain vanhaakin näkyy säilyneen: satavuotias viskuri palvelee
yhä tislaamon maltaiden laadun tinkimättömänä valvojana – kone, jonka
korjaaminen käy talon omilla tarpeilla ja pienellä tekniikan tajulla.
Mielenkiintoinen teknis-kuttuurillinen
seikka viskin valmistuksessa tätä nykyä on se, että vaikka miltei kaikki
vaiheet on pystytty automatisoimaan ja työntekijöiden toimi muistuttaa melko
lailla paperitehtaan konevalvojan vastaavaa, on yksi elementti tuossa jalossa
työssä säilynyt edelleen kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen valtakunnassa:
liekö liikaa sanottu, jos kuvaisi miltei taikauskon yhä vallitsevan? On
nimittäin niin, että itse tislauspannujen muodon ja höyrystyvän viskin pannuista
irrottaman kuparin tarkka suhde lopulliseen makuvaikutukseen on edelleen
tieteen määrityksen ulkopuolella. Niinpä tislaamoiden täytyy vanhojen pannujen
kuluessa sisältä loppuun – tämä tapahtuu noin 15 vuodessa – uusi pannu täytyy
tilata täsmälleen vanhan muotojen mukaan viskin laadun säilyttämiseksi!
Kuparisepän ammattia luulisi siis kunnioitettavan tässä maassa aivan
erityisellä hartaudella.
Ardbegin kuparipannut ovat muodoiltaan varsin klassiset. |
Kierros saatiin päätökseen maistiaisten
myötä ja päivä kääntyi kohti iltaa. Minun oli nyt määrä matkata takaisin Port
Elleniin kevyttä pikamarssia, saavuinkin perille puolta tuntia ennen määrättyä
lautan lähtöaikaa. Vaan mitä kummaa? Laituri kumisee tyhjyyttään eikä
lauttaakaan näy, vaikka aikatauluoppaassa sanotaan selvästi illan viimeisen
lautan lähtevän kuudelta ja hotellin vastaanoton tyttökin niin kehui. No,
lauttatoimiston ovesta sainkin sitten lukea lappusen ”amendments for Summer
2014 timetable” eli suomeksi muutokset kesän aikatauluihin, joihin tietysti
kuului myös kohta ”tiistain ja torstain kello 18:00 lautat lähtevät Port
Askaigista Port Ellenin sijaan”. Huokaus.
Kävin huomauttamassa asiasta
kohteliaasti vastaanoton neidille ja kehotin ottamaan kesän aikataulumuutoksista
selvää, jotta tämä takaisku ei pääsisi muiden hotellivieraiden kohdalla
toistumaan. Selitin häpeissään anteeksi pyytelevälle neidille, ettei tässä nyt
kuitenkaan ollut kyse elämästä ja kuolemasta; pärjäisin kyllä. Vetäydyin kylän
rannassa olevalle piknik-penkille syömään eväitä, lukemaan taskussani kulkevaa ”Poltetun
Njálin saagaa” ja suunnittelemaan ratkaisua kieltämättä hieman vaikeaan
tilanteeseen. Periaatteessa selviäisin kyllä yhden yön ulkosallakin kävelemällä
määrätietoisesti jatkuvasti, jotta lämpö pysyy; nämä pohdinnat katkesivat
kuitenkin hotellin emännän tullessa luokseni ja kysyessä, onko minulla yösijaa
täksi ylimääräiseksi yöksi ja tarjotessa talon piikkiin huonetta yösijaksi.
Tästä lämpimästi kiittäen kokosin tavarani ja lepäsin hetken päivän vaelluksia
pois, kunnes illan jo hämärtyessä päätin lähteä vielä kerran käyskentelemään saaren
maaseudulle, tällä kertaa Port Ellenistä länteen.
..ja suomalainen sanoi: mitähän nuo muulikat minusta ajattelevat? |
Ensimmäisenä ajatuksenani oli käydä katsomassa
yhtä saaren holvatuista luolista, mutta sen paikkeille päästessäni muutin
mieltäni – paikka oli aivan yhden maatalon kupeessa enkä tahtonut häiritä
paikallisten kotirauhaa niin myöhäisenä hetkenä. Matka ei kuitenkaan ollut
täysin tulokseton, sillä yksinään hiljaa kulkeva saattaa nähdä sellaista, mitä
joukossa rupatellen ja muuten meluten liikkuva joukko ei. Onnistuin varoen
käyskentelemällä pääsemään lähelle paria saksanhirvinaarasta, jotka arkoina tarkkasivat
minua korvat pystyssä. Pian ne jo loikkasivat metsän suojaan, mutta etäisyyttä
ei meillä pienimmillään ollut muutamaan kymmentä metriä enempää. Varovainen
menestyy näissä toimissa! Hotellille oli vielä tunturin päältä ihaillun auringonlaskun
jälkeen hauska palata.Perillä kävin vielä kuumassa kylvyssä, minkä jälkeen jo
nukkumaan.
Aamukuudelta ylös ja satamaan. Siellä
odottikin lautta valmiina lähtöön, enkä arvellut suurempia vaikeuksia enää
tällä matkalla koituvan, sen verran seesteinen taivas oli. Lautan lipuessa
saaren eteläreunan ohi tarkkasin noita valkeaseinäisiä tislaamoita, jotka
pienestä koostaan huolimatta ovat niin kuuluisia, että viski-intoilija kaukaa
Pohjolasta joutaa tänne niiden takia matkaamaan. Vaan kai niin kuuluu olla,
että jokaisella on omat hullutuksensa. Näin siis päättyy matkani – kohotan vielä
viimeisen kerran viskilasin tuon siunatun saaren puoleen ja kuiskaan: slainté.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti