Blogi oli tarkoitus jo
sulkea, mutta lisättäköön vielä yksi teksti, nyt kun asia on tulossa
ajankohtaiseksi. Samalla teksti saa luvan olla tämän vähän tyngäksi jääneen vaihtoblogin
päättävä kirjoitus.
Skotlannin politiikassa
kuhisee. Maan poliittisessa ilmastossa on jo pitkään ollut dominoivassa
asemassa Skotlannin kansallispuolue SNP (Scottish National Party)
puheenjohtajansa Alexander Salmondin johdolla. Puolue nousi maan suurimmaksi
vuonna 2007. Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa puolue nosti kannatustaan
entisestään, nostaen edustajapaikkansa 69 paikkaan 129:stä.
Nyt puolueen
pitkään ajama hanke, kansanäänestys maan itsenäistymisestä Yhdistyneestä
kuningaskunnasta, on vihdoin käymässä toteen ja ankara kampanjointi puolesta ja
vastaan on käynnissä valtakunnan ylimmillä poliittisilla puolilla asti. Muun
muassa pääministeri David Cameron (konservatiivit) on ollut hyvin aktiivinen
unionin säilymisen propagoija. Kaikki Ison-Britannian parlamentin puolueet ovat
luonnollisesti samalla kannalla – yksi harvoista asioista, joista ne tänä
aikana voivat sanoa olevansa täysin yksimielisiä.
Suomenkin mediassa
Skotlannin itsenäistymispuheista on kirjoiteltu jonkin verran, eikä asia liene
tuntematon aikaansa seuraavalle suomalaiselle. Liitän tähän kuitenkin lyhyen
alustuksen vaalikohun seuraamisen helpottamiseksi – poliittinen-,
sivistyksellinen- ja mediakulttuuri kun ovat joka maassa hieman erilaiset ja
pienelle tulkkaamiselle on nähdäkseni paikoin tarvetta.
Skotlanti oli ollut
1200-luvun englantilaisinterventiota lukuun ottamatta itsenäinen kuningaskunta
vuoteen 1603, jolloin Skotlannin kuningas Jaakko VI peri Englannin
valtaistuimen lapsettomalta Elisabet I:ltä. Valtioiden unioni oli tosin vain
hallitsijasidonnainen ja kuningaskunnat pysyivät suvereeneina valtioina vuoteen
1707, jolloin unionisopimus hajotti Skotlannin ja Englannin parlamentit ja
kuningaskunnat yhtyivät Ison-Britannian kuningaskunnaksi.
Valtio pysyi henkisesti
varsin yhtenäisenä aina toista maailmansotaa seuranneeseen taloudellisesti
vaikeaan aikaan asti, jolloin heikkenevä britti-imperiumi menetti nopeasti
dominoivan asemansa maailmanlaajuisena kaupankävijänä ja teollisuusvaltiona
uusille supermahdeille USA:lle ja Neuvostoliitolle. Skotlannissa ilmiö
näyttäytyi ehkä dramaattisimmin juuri Glasgow’n telakkateollisuuden
hiipumisena, mikä ajoi kaupungin taloudelliseen ahdinkoon.
Tämän kehityksen
seurauksena muun muassa SNP nosti kannatustaan 1970-luvulla, kun Skotlannilla
meni jo melko kurjasti. Sittemmin Skotlannin talouspohja on noussut jaloilleen
– varsinkin Edinburghiin on kehkeytynyt maan toiseksi suurin rahaliikenteen
keskittymä Lontoon jälkeen. Turismi ja viskiteollisuus ovat niin ikään
pönkittäneet maan talouspohjaa.
Samainen kehitys johti
Ison-Britannian hallinnossa kehitykseen, jota kutsutaan nimellä ”devolution” ja
joka tarkoittaa käytännössä paikallishallinnon edistämistä keskusjohdon
kustannuksella. Vuonna 1997 vastamuodostettu Blairin Labour-hallitus lupasi
Skotlannille, Pohjois-Irlannille ja Walesille kansanedustuslaitokset. Vuonna
1999 kokoontui Skotlannin parlamentti ensimmäisen kerran sitten vuoden 1707.
Skotlannin parlamentti
ei sikäli seuraa Ison-Britannian parlamentin rakenteellista perinnettä, että se
on yksikamarinen ja maan poliittinen järjestelmä monipuolueinen. Tämä
selittäneekin esimerkiksi Skotlannin kansallispuolueen linjan erikoisuuden,
joka saattaa hämmentää suomalaiseen poliittiseen maisemaan tottunutta lukijaa.
Skotlannin tapauksessa
kansallinen liikehdintä voi oudoksuttaa suomalaista tarkkailijaa muutenkin,
sillä SNP ei ole meikäläisittäin kovin oikeistolainen puolue. Oikeastaan
puolueen linja on avoimen sosiaalidemokraattinen ja se on yhdistänyt
kansallismielisen ajattelun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja köyhyyden
vastaisen taistelun kanssa.
Tämä poliittinen linja
on ohjannut puolueen retoriikkaa arvostelemaan Westminsterin hallitusta Lontoon
Cityn elinkeinoelämän käskyläisenä, joka välittää paljon enemmän
pankkiiriliikkeiden kuin tavallisen kansan hyvinvoinnista. Suuri osa puolueen
kiihtyvästä katupropagandasta puhuu nimenomaan Skotlannin asioiden ottamisesta
skotlantilaisten itsensä haltuun ja varsinkin lapsiköyhyyden estämisestä.
Skotlannin
kansallispuolue on julkaissut ohjelman, jonka mukaan itsenäisyys ja maan tuleva
poliittinen linja tulisi puolueen mielestä järjestää. kirjanen ”Scotland’sfuture” on kiinnostuneiden vapaasti ladattavissa Internetissä.
Miten Cameronin hallitus vastaa tähän huutoon?
Lontoo ei todellakaan ole ollut hiljaa, vaan ajaa omaa kampanjaansa ”We’re
better off together”, jonka puitteissa skoteille yritetään viedä perille
sanomaa maiden paremmasta elosta yhdessä. Esimerkiksi punnan positiivinen
merkitys Skotlannille, Ison-Britannian neuvottelema vahva asema EU:ssa ja
tulliton talousalue on nostettu esille.
Samoin näkyvästi esillä
on ollut EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroson lausunto, jossa hän
epäilee Skotlannin jäsenyyshakemuksen unioniin olevan monimutkainen prosessi
eikä läpihuutojuttu, vaikka maa tässä tapauksessa onkin unionin jäsenmaasta
irtautuva osa. Barroson nihkeän kannan on arveltu juontuvan ainakin osittain
Katalonian itsenäisyyshankkeesta, johon Espanjan hallitus on suhtautunut hyvin
jyrkästi. Yhtä kaikki SNP on asiasta eri mieltä komissaarin kanssa ja sanoo
laskeneensa jäsenyysneuvottelujen hoituvan samassa ajassa kuin maan
irtautumisen muut käytännön järjestelyt.
Yksi Westminsterin
painottama ongelma on Ison-Britannian valtionvelka ja Skotlannin osuus siitä.
Monarkian osallistuminen Irakin ja Afganistanin sodan kaltaisiin konflikteihin
on ollut kallista touhua, samoin maan ydinohjelman ylläpito. Skotlannin
parlamentti on, vähemmän yllättäen, ollut Skotlannin osuuden laskentatavasta
eri mieltä, mutta asiasta käydään neuvotteluja, uutisoinnista päätellen
kuitenkin hyvässä hengessä.
Ison-Britannian
ydinohjelma on muutenkin kuuma peruna, sillä maan ydinsukellusveneiden
kotisatamat ovat pääosin Skotlannissa. SNP on jo etukäteen ilmoittanut, ettei
se tule suvaitsemaan ydinaseita itsenäisessä Skotlannissa; tämä kanta näyttää
olevan laajasti s uosittu kautta maan poliittisen kentän. Mikäli syyskuussa
järjestettävä äänestys siis päättyy ”kyllä”-äänten enemmistöön, on
Ison-Britannian keksittävä uusi sijoituspaikka ydinaseilleen.
Toinenkin Westminsteriä
hiertävä seikka itsenäisyysdebatissa on luonteeltaan merellinen. Suurin osa
Ison-Britannian hupenevista öljykentistä sijaitsee nimittäin Skotlannin
puolella ja öljykenttien omistuksesta maan mahdollisesti itsenäistyessä
kiistellään ankarasti. SNP ja suuri osa Skotlannin parlamenttia on ainakin
jonkinasteisen kansallistamisen puolella, kun Lontoo kannattaa nykyisen
omistuspohjan säilyttämistä. Jälkimmäisessä tapauksessa öljy pysyisi ainakin
suurelta osin Ison-Britannian verotuksen piirissä, ensimmäisessä öljytulot kasautuisivat
Skotlannille.
Kaiken kaikkiaan
asiaperusteita puolesta ja vastaan löytyy yllin kyllin ja oman mielipiteen
muodostaminen kannalle tahi toiselle on jokaisen skotin omasta arvomaailmasta
ja identiteetin rakenteesta kiinni. Tilanteessa, jossa kyllä-äänet
voittaisivat, riittää spekuloitavaa. Melko pian nuo ennakoivat arvioinnit,
joita kyllä aina riittää tarjolle, voivatkin muuttua tosielämän palasiksi – tai
joutua häpeään osoittautuessaan täysin virheellisiksi. Mutta se vaara
ennustajalla on aina niskassaan.
Tämän julkaisuhetkellä
Skotlannin itsenäisyysäänestyksen alkuun (18.9.2014) on enää yhdeksän päivää.
Jännitys tiivistyy.
Blogi vaikenee, kiitokset lukijoille.
