Stradivarius, kahdeksan leikkausta ja kiekko

Pahoitteluni pitkähköstä katkoksesta. Tapahtumat opiskelun suhteen ovat vain olleet enemmän tai vähemmän mielenkiinnottomia kuluneen kahden viikon aikana, joten mitä sitä tyhjästä jauhamaan. Tämän viikon loppupuoli on kuitenkin ollut hieman antoisampi, joten nyt hieman siitä.

Olin huomannut erään paikallisen sinfoniaorkesterin konserttitarjontaa mainostavan julisteen jo tammikuun puolella, ohjelma näytti varsin mielenkiintoiselta. Ensimmäinen konsertti oli päivätty 14. helmikuuta ja opiskelijoille luvattiin lippu edukkaaseen 5 punnan hintaan. Sokerina pohjalla kyseessä oli ei mikään vähempi kuin itse Franz Schubertin kesken jäänyt 8. sinfonia. Kävinkin ostamassa lipun konserttiin edeltävänä päivänä Royal Cocert Haalin lipunmyynnistä. Lipun tietojen mukaan konsertti esitettäisiin kaupunginsalissa (City Halls), jonne arvioin ehtiväni asunnoltani puolessa tunnissa.

Seuraavava päivänä lähdin hyvissä ajoin kävelemään kohti määränpäätäni. Saavuin rakennukselle hieman ennen esityksen alkua, mutta sisään astuessani vastassa olikin kahta vihreätakkista portieeria lukuun ottamatta autio aula. Kysyessäni heiltä konsertista herrat vaihtoivat keskenään kysyvän katseen ja pyysivät nähdä lippuni. Pian asian todellinen laita selvisikin: olin ajatusvirheen seurauksena marssinut kaupungintalolle (City Chambers), josta oli vielä hyvin matkaa kaupunginsaleille. No, portieerien ystävällistä ohjeistusta seurasi todella nopea juoksumarssi oikean osoitteeseen, jonka aulassa näkyi enää BBC:n henkilökuntaa (lähetys radioitiin), jotka opastivat edelleen oikealle salin sisäänkäynneistä (”If you’re quick you might just do it!”) ja ehdinkin hikipäissäni paikalleni juuri ennen soitannon alkua.

Itse konsertti oli mahtava – vaikka en ole kovin pätevä arvioimaan musiikillisia suorituksia, jäi tästä tuskin paljoa valitettavaa paremmin alaa tuntevillekaan. Joka tapauksessa sinfonian eteeni virittämät mielikuvat olivat juuri sellaisia kuin saksalaisen romantiikan mestarisäveltäjältä, Erlkönigin ja Winterreisen luojalta sopiikin olettaa ­ – metsäisiä vuoristolaaksoja, palavia kyliä, kotkia, sumuisella niityllä tanssivia keijuja ja toisiaan päin ryntääviä sotajoukkoja. Joku viuluvirtuoosikin oli saatu paikalle stradivariuksen kanssa antamaan lisävoimaa hienoimmille kohtauksille, mistä yleisö lopulta kiitti raivokkailla aplodeilla vaatien kapellimestaria kahdesti palaamaan vastaanottamaan ”kuulijoidensa” suosiota. Kaikki hyvin siis loppujen lopuksi.

Nyt, kun henki oli saanut ravintoa, oli pidettävä huolta ruumiista. Perjantaina siihen koituikin tilaisuus, kun yliopiston historiallisten taitojen seura (käytännössä keskiaikaisten kamppailulajien ja käsitöiden kerho) järjesti perjantaina miekkailu-iltaman, johon olin päättänyt lähteä. Tiukka vaatimus mustista housuista ja valkoisesta t-paidasta ilman mitään kuvia oli olut helppo täyttää, mutta sisäpelikenkien etsimiseen oli mennyt hieman enemmän aikaa.

Yhtä kaikki perjantai-iltana hankkiuduin Queen Margaret Unionin tiloihin, mutta normaalin päiväjärjestyksen (skotlantilaista leveän miekan treeniä) vastaisesti ohjelmassa olikin pitkämiekan italialaisen koulukunnan perusteet, ns. ”kahdeksan leikkausta” eli peruslyöntiä ja muutamia yhdistelmiä. Eipä siinä mitään, itse olen aiemmin harjoitellut hieman vanhempaa, saksalaista koulukuntaa ja sikäli oli mielenkiintoista opiskella, vaikka lyhyestikin, siitä kehittyneen italialaisen koulun oppeja. Oppituntia johtanut Tim Callagher on ilmeisesti jonkinlainen paikallinen kuuluisuus näissä piireissä, joten minun lienee aiheellista pitää itseäni onnekkaana. Reilu parinkymmenen kiinnostuneen miekkailijan porukka valoi hyvää henkeä ja harjoitus olikin juuri sitä, mitä tarvitsin. Viime harjoituksista on ehtinyt kulua liian kauan aikaa ja minun oli korkea hetki ottaa itseäni niskasta kiinni miekan hyveessä.

Sunnuntaina oli mahdollisuus harrastaa sosiaalista penkkiurheilua, kun yliopiston Nordic Society järjesti jääkiekko-ottelun Suomi-Kanada kisastudion mukavassa Faktory Pubissa. Paikalle kokoontui nelikymmenpäinen joukko pohjoismaalaisia sekä muutama lätkätilaisuuteen tarttunut kanadalainen. Ottelu päättyi tiukan, vaihtelevan ja jatkoajalle kestäneen kamppailun jälkeen Kanadan voittoon, mutta oman joukkueemme taso oli ainakin omasta mielestäni yllättävän hyvä. Niinpä ottelusta ei jäänyt pahaa makua suuhun, sainpahan tilaisuuden jutustella samalla Glasgow’ssa koko tutkintoa opiskelevien suomalaisten kanssa koulumaailmojemme eroista ja itse kunkin motiiveista tulla akateemisen leivän ääreen tänne Irlanninmeren rannalle.

Viikonloppu on muutoin ollut ikävän laiska, en ole saanut turhan paljon aikaiseksi opiskelujen suhteen. No, onpahan tekemistä alkavallekin viikolle.

Lakko!

Tällä kertaa lyhyempi kirjoitus, joka kuitenkin saattaa kiinnostaa joitakuita. Asia on ajankohtainenkin, sillä puolentoista tuntia sitten yliopiston kirjaston ulkopuolella käteeni annettiin lappu, jossa kerrottiin torstaina organisoitavasta yliopistohenkilöstön lakosta, jolloin ei pidetä luentoja ja kirjasto on auki vain osittain.

Lakon taustalla on ilmeisesti palkankorotuskatosta käytävä kiista, työnantaja ei suostu korottamaan tarjoustaan. Mielenkiintoista on se, että opiskelijoita pyydetään osallistumaan lakon tukemiseen jättäytymällä pois luennoilta ja muutenkin pysyttelemään pois kampukselta torstaina. Joko olen ollut välinpitämätön oman yliopistoni lakkojen aikaan (paljon mahdollista) tai sitten täällä vain on rilaiset käytännöt (mahdollista sekin). Ohessa joka tapauksessa lapun sisältö (suomennos omani):

- - -

TUE LAKKOA TORSTAINA 6. HELMIKUUTA
 
Miksi yliopiston henkilökunta lakkoilee?

• Yliopistojen ja Korkeakoulujen Työnantajien Yhdistys (UCEA), joka neuvottelee yliopistohallinnon puolesta ei suostu hievahtamaankaan naurettavasta 1% tarjouksestaan
• Yliopistotyöntekijät ovat nähneet palkoissaan 13% verran kuluneen neljän vuoden aikana
• Viimeisin 1% loppupalkka tarkoittaa, että palkkamme putoaa yhä kauemmas toimeentulorajan alapuolelle
• Korkeakoulutuksen sektorilla on £2 mrd. ylijäämä ja sillä olisi varaa maksaa enemmän
• Sitten vuoden 2009 yli 100.000 tienaavien henkilkunnan jäsenten määrä on kasvanut merkittävästi
• Oman rehtorimme palkka on £257.000

 
Näytä tukesi reilumman palkkauksen puolesta korkeakoulutuksessa
 

• Ethän ylitä mielenosoituslinjaa torstaina
• Ole ystävällinen etkä osallistu luennoille tai käytä kirjsatoa tai muita yliopistopalveluita
• Kirjoita mieluusti rehtori Anton Muscatellille ja pyydä häntä vaatimaan UCEA:lta parempaa tarjousta (rehtorin s-postiosoite) tai lähetä s-postia UCEA:lle ja pyydä heitä palaamaan neuvottelupöytään

Pahoittelemme kaikkea lakkomme aiheuttamaa häiriötä, mutta pyydämme ymmärrystäsi ja tukeasi, jos palkkaleikkaukset eivät lopu, yliopistomme laatu kärsii

Monet teistä, jotka opiskelevat täällä tänään, ovat huomisen yliopiston työntekijöitä

Muistathan: meidän työolosuhteemme ovat sinun opiskeluolosuhteitasi!

- - -

Näin siis akateeminen työtaistelu briteissä. Täytyy toki muistaa, että kyseessä on vain toisen osapuolen  vinkkeli asiaan ja että lappusessa asia on tietysti kirjoitettu niin, että tyhmä opiskelijakin tajuaa, ketkä ovat "hyviksiä" ja "pahiksia". Mutta ei savua ilman tulta.

Suomalaisia vastaavia oloja tunnen lähinnä Turun kokemusteni kautta, mutta en joka tapauksessa muista lakkoilevien henkilökuntalaisten jakaneen pamfletteja opiskelijoille yliopistonmäellä. On tässä siis kulttuurieroakin takana.

Koitan torstaina poiketa kampuksella katsomassa, miltä akateeminen mielenosoitus (ja mielenosoittaja) täällä Skotlanissa oikein näyttää.

Nummilla ja metsässä

Minne tahansa maailmassa kulkeudunkin, en yleensä koe olevani kokonaan paikan päällä pitäytymällä maailman kaupunkien ilmapiirissä, jossa monenkaltaisen vaihtelun ja vivahteikkuuden lomasta minulle kuitenkin välkehtii tietty samanlaisuus ja hengetön globaali mimiikka, joka saa minussa aikaan kammoa ja vastenmielisyyttä. Tämä tunne on useimmiten taustalla ja hallinnassa, mutta toisinaan koen kyllä pakottavaa tarvetta vaeltaa kauas massoista ja betonista, edes hetkeksi. Summaten minuun siis pätee Reino Helismaan ansiokkaasti muotoilema säe: ”[…] portti kaupungin kunhan on sulkeutunut, tenho outo on Pohjolan mailla.” En myöskään usko olevani yksin tämän tuntemukseni kanssa.

Näin ollen ei liene yllättävää, että saapumisestani asti olen tuntenut voimakasta vetoa Ylämaille, Skotlannin kansallismaisemaan, johon alueeseen kytkeytyy niin paljon myös itseään skotlantilaisuutta koskevaa symboliikkaa: vapauden, villiyden ja, sanoisinko pitkäjänteisyyden konnotaatioita. Siihen tuulisten tunturien avaruuteen, jossa niin jaloilla kuin hengelläkin on tilaa vaeltaa vapaasti, tuli minun nyt siis astuman.

Tänä lauantaina sitten toteutin jo muutaman päivän ajan suunnittelemani ekskursion Glasgow’sta luoteeseen, Greenwoodin metsäalueelle. Olin katsellut valmiiksi juna-asemat ja niille vievät reitit, samoin olin etsinyt ja tulostellut alueen summittaisen kartan ulkoilureitteineen. Kompassinkin kävin ostamassa, kun en tyhmäparka keksinyt moista retkeilijän välttämättömyyshankintaa Suomesta rahdata.

Junailu (ensimmäiseni laatuaan Isossa-Britanniassa) ja lyhyt kävelymatka kävelypolun alkupäähän sujuivat ongelmitta ja niinpä onnistuin karistamaan kaupungin pölyt taakseni aamukymmenissä. Vaan voi! vastoinkäymiset alkoivat miltei välittömästi, kun polun alkupäässä kulkijan otti vastaan iso varoituskyltti. Tämän aiheena olivat alueella käynnissä olevat metsätyöt, minkä takia asiaton kulku oli kielletty miltei puolikkaalle alueesta. Näin ollen osa metsän halki vievistä reiteistäkin oli katkaistu, tosin tilalle oli luotu tilapäinen kiertoreitti.

Nousu metsäseudulle oli paikoin jyrkkä.

Vaikeudet eivät jääneet tähän, sillä päästessäni paikoin jyrkästikin nousevalla polulla ylemmäs tuuli alkoi yltyä yhä avoimemmassa maastossa. Tämä ei itsessään olisi muuta kuin kuulunut asiaan, mutta tuulen mukana alkoi taivaalta ryöpytä yhä sakeammin märkää lunta, joka pian kasteli lumisadetta ennakoimattoman matkaajan varustuksen perinpohjaisesti. Myönnän, että kastuminen ja tuulen voimistama vilu saivat minut harkitsemaan, pitäisikö luopua leikistä ja kääntyä kotiin. Takanani oli siis koti ja lämpö, edessä koettelemus. Näin järkeillessäni asia kirkastui minulle: eränkävijä minussa ei koskaan antaisi pehmeämmälle puolelleni anteeksi moista raukantyötä. Myös näkymä kohti Irlanninmerta matavasta Clyde-joesta nostatti henkeäni. Jatkoin hammasta purren matkaani eteenpäin.

Pyryinen ensinäkymä Loch Humphreylle.

Lumimyräkän yhä voimistuessa näyttäytyi edessäni vihdoin noin 40 hehtaarin alainen Loch Humphrey, ensimmäinen välietappini. Lumisade esti selkeämmän näkymän, mutta tuolta paikalta Ylämaat olisivat kirkkaammalla esitelleet itseään minulle paremminkin. Tunne oli tästä huolimatta huimaava. Horisontissa siintävä, pilveen haihtuva autius ja tuulen vihainen ärjyntä antoivat voimakkaan subliimin kokemuksen ja kannustivat adrenaliinipiikin lailla jatkamaan matkaa. Aloin nyt hitaan matkani tämän kansallismaiseman sisäistämiseen, jossa työssä varmaankin kuluisi hyvän matkaa ajastani tässä maassa.

Loch Humphreyn rantaa seuraileva retkeilypolku oli jo puiden kätkössä, joten pahin myräkkä jäi tässä vaiheessa taakse. Polun sukeltaessa metsään tuulen ärjyntä jäi jo kokonaan taakse ja kulkeminen helpottui. Metsässä vaeltaminen sujuu minulta muutenkin luontevammin kuin avomaastossa tarpominen. Metsän siimeksessä kulkeva tilapäispolku oli yllättävän hyväkulkuinen, vaikka paikoin varsin jyrkästä kohtaa mutkittelevat merkinnät saivat hieman mietteliääksi. Skottilainen metsä oli kuitenkin kaunista ja mukavaa vaellusmaastoa, minkä lisäksi siellä täällä kiemurtelevat purot (burn) ja metsän keskeltä aukeavat notkot somistuttivat reittiä.

Puro ja notko metsän keskellä.

Reitin päässä odotti toinen ilmoituskyltti, joka kertoi myös metsän tällä puolen kulkevan polun olevan poikki metsätöiden takia. Päätin kääntyä takaisin ja palata tuloreittiä, sillä hakkuualueen kiertävä tilapäispolku olisi vaatinut useamman tunnin kierron, mihin minulla ei ollut laskelmieni mukaan varaa.

Matkan varrella en sanottavammin törmännyt villieläimiin: etäältä näin haukan tai kaksi, mutta en pystynyt tunnistamaan petolintuja niin kaukaa. Lumen paljastamat jäljet ja satunnainen jätös antoivat kuitenkin auttavan kuvan Greenwoodin eläimistöstä. Niiden perusteella alueella on runsaasti jäniksiä (tuskin yllättävää), jonkin verran näätäeläimiä ja myös kookkaampia kanalintuja, ehkä teeriä. Ketunjäljistä en uskalla vannoa, sillä reiteillä kulkee paljon muitakin vapaa-ajan kulkijoita ja monilla on koirat mukanaan. Tuoreesta jäljestä olisinkin voinut jotain päätellä, mutta jatkuva lumisade teki tunnistamisen vaikeaksi. Joistain jäljistä uskoisin tunnistaneeni kauriseläimiä, mutta toisaalta alueella kulkee myös lampaita. Yhdet suuremmat sorkanjäljet, niin uskon, ovat kuitenkin varmuudella majesteettisen saksanhirven jättämät.

Saapuessani Loch Humphreylle toistamiseen oli lumimyräkkä jo tyyntynyt ja näkymä pohjoisen suuntaan aukeni paljon kirkkaampana. Päätinkin hieman koukata paluureitiltä ja katsoa, josko joltain mäenharjalta näkisi pitemmälle tuohon karuun erämaahan. Kipuaminen otti kieltämättä koville (kuntoni on ollut parempikin), mutta mäeltä avautuva näkymä maksoi vaivan avaamissaan maisemissa. Moista avaruutta katsellessa mieli liikkuu väistämättä kohti syvällisempiä, raskaitakin mietteitä, joita itse en ole koskaan kavahtanut, päinvastoin. Humisevan korven kosteanraskaaseen ilmapiiriin tottuneelle tuo huikea etäisyyden tunto ja korkeudenvaihtelun manifesti jättää syvän jäljen, jota on syytä jälkeenpäin helliä. Kuten aiemmin sanoin, ajatus tuntuu täällä vapaalta heittelehtimään kutsumuksensa mukaan.

Nummien autiutta katselemassa.

Tämän kierroksen jälkeen saatoin lähteä hyvillä mielin kotia kohti. Paluumatkalla edessä avautui Strathclyden laakso, johon en ollut kiivetessäni kiinnittänyt suurtakaan huomiota. Repeytyvästä pilvimassasta purkautuvat auringonsäteet loivat valoaan urbaanin jokiseudun ylle ylevällä tavalla.

Clyde-joki matkallaan kohti Irlanninmerta.

Paluumatka sujui vaikeuksitta ja kämpille päästyäni alkoi henkilökohtainen huolto. Niin kylmä retki takanani oli, että peukalot saivat kunnollisen kynäotteen vasta pitkän, lämpimän suihkun jälkeen. Kokonaisuudessaan retki oli kuitenkin palkitseva ja työpäivän pituinen poistuminen ”ihmisten ilmoilta” latasi tarvittavaa jaksamista tulevaan työviikkoon. olin nyt myös saanut kouriintuntuvan kosketuksen Skotlannin luontoon, jonka myönnän olevan eräs tekijä, kun viime keväänä ynnäilin eri vaihtokohteiden hyviä ja huonoja puolia. Tästä on hyvä jatkaa.