Yleisiä ensivaikutelmia

Ensimmäinen viikko Glasgow’ta on nyt nähty, vaikka varsinaisen opiskelun alkaminen näyttää sijoittuvan yhä etäämmälle. En kuitenkaan tällä kertaa rasita lukijaani avautumisella brittiläisestä yliopistobyrokratiasta, sille uhrattakoon oma katsauksensa sen paljastettua myöhemmätkin juonensa.

Skotlantilaisista puhutaan paljon ja useimmilla ihmisillä on jonkinlainen mielikuva tästä Euroopan äärimmäiseen kolkkaan majansa laittaneesta kansasta. Tartaanikuvioiseen kilttiin pukeutunut, nummilla vaeltava Ylämaiden puolivilli soturi lienee jonkinlainen arkkityyppi näille kuvitelmille, joita ovat lietsoneet niin Robert Burnsin runot kuin myöhempi elokuvateollisuus. Mitä tulee arkisempiin mielikuviin, moni saattanee mieleensä ajatuksia toisaalta säästeliäästä ja työläästä presbyteeristä, toisaalta kohteliaasta ja tuttavallisesta jalat maassa -henkilöstä.

Noin viikon mittaisen oleskelun jälkeen voin tuomita ainakin jälkimmäisen mielikuvan vähintään oikeansuuntaiseksi. Palvelutiskillä apua pyytävä todella saa apua, usein sekä suullisena että kirjallisena. Lisäksi apuaan tarjoavan hymy kertoo, sikäli kuin minä asiaa arvioin, aidosta hyväntahtoisuudesta ja auttamisen halusta.

Hyvää yleistä mielialaa ylläpitävät myös tyypilliset brittiläiset maneerit. Väistäessään kadulla tai ahtaassa portaikossa saa vastaantulijan huomioinut kulkija kiitokseksi kuittauksen ”thank You!” tai ”cheers!” Joskus taas, kun väistäminen tai tilan antaminen toiselle tapahtuu ripeämmin ja pienemmällä varoitusajalla, muuttuu kiitos anteeksipyynnöksi ”sorry” tai ”I’m sorry”. Moinen sinänsä pieni huikkaus tuntuu vähäeleisen ja – puheisen suomalaisen kulttuurin kasvatista ensin hieman oudolta, mutta muutaman toistumisen jälkeen lähinnä luontevalta, mukavaltakin. On mielekästä saada toiselta ikään kuin kuittaus, ”eleesi on huomioitu”.

Tuloerojen ja elinolojen jyrkkä kontrasti näyttäytyy Glasgow’ssa helposti sille, joka haluaa nähdä. Argyll Streetin esplanadin katunäkymää miehittää pukuihin ja turkiskauluksiin sonnustautunut niin sanottu parempi väki. Vieressä Gallowgaten varrella aukeaa hyvin toisenlainen näkymä: huppareissa ja tikkitakeissa kulkevat, varsin monipäiset perheet etsivät kovin nuorien äitiensä johdolla löytöjä joka viikonloppu järjestettävältä kirpputorilta. Barras Marketilta taitava ja kärsivällinen voi toki tehdä löytöjä, mutta sen masentavan epäsiisteillä kujilla vaisto käskee epämiellyttävästi katselemaan taakseen.

Entisen teollisuuskaupungin ensin menetettyä telakkansa, sitten löydettyään uuden elpymisen tien sijoitus- ja matkailubisneksessä kaupunkiin on ilmaantunut kehitystä, jota sosiologi nimittäisi gentrifikaatioksi, so. jonkin tietyn kaupunginosan keskiluokkaistumiseksi. Esimerkiksi Dennistounin kaupunginosa oli toisen maailmansodan päättyessä selvästi työväenluokkainen alue, nyttemmin suurin osa asukkaista on opiskelijoita ja toimistotyöntekijöitä. Toiset alueet, kuten Parkendin ja Maryhillin kaupunginosat ovat huonommassa maineessa.

Vaikka jälkimmäinen huomioni onkin mieluummin erityinen kokemus eikä yleinen ajatus, liitettäköön se kuitenkin, vaikka sitten antamaan lukijalle aavistusta glasgowlaisen tunnelman mahdollisista esiintymismuodoista.

Kelvingroven taidegalleria ja museo on satunnaisemmankin vierailijan kannalta suositeltava käyntikohde. Ilmaisen sisäänpääsyn (melko lailla standardi Britanniassa) lisäksi taidekokoelmat ovat sen verran keskittyneitä, että mitään geneeristä taiteenhistorian kierrosta ei tarvitse pelätä.

 Siinä määrin ansiokkaasti taideaarteita on kuitenkin kerätty, että muun muassa hollantilaiset 1600-luvun mestarit ovat komeasti edustettuina, samoin kuin 1900-luvun taitteessa vaikuttaneen ”Glasgow School” – taiteilijapiirin teokset. Taiteen lisäksi museossa on laaja ase- ja haarniskakokoelma, jonne en kuitenkaan tällä kertaa taiteen parista ehtinyt.

Viktoriaaniseen tyyliin rakennettu ja 2003-6 uudistettu museo ohitti Edinburghin linnan Skotlannin käydyimpänä matkailukohteena jo 2007 ja se onkin tätä nykyä Ison-Britannian käydyin museo Lontoon ulkopuolella.

Kokoelmien laajuus saa jo sinänsä kävijän suosion puolelleen, minkä mielialan erittäin laadukas esillepano ja nykyistä interaktiivista museokokemusta edistävät ”koske ja katso”-tyyppiset lisäykset vielä varmentavat – huomionarvoista  onkin, että hyvin suuri osa sunnuntain vierailijoista oli juuri lapsiperheitä.

Oman kokemukseni kuitenkin kruunasi tapaus, joka sattui erästä Rubensin teosta tarkatessani.

Yhtäkkisesti kohtalaisen rauhallinen puheensorina katkesi ja museon pääsalista kantautui voimakas, pauhaava ääni, jota monet riensivät kummastelemaan sivugallerioistakin. Urkumusiikkia! Todellakin, pääsalin parven valtavia urkuja oli istahtanut soittamaan nuorehkon näköinen parivaljakko, joka loihti taidegalleriasta silmänräpäyksessä konserttisalin. Yllättyneenä, vaikkakin mitä miellyttävimmällä tavalla, jäin sivuparvelle kuuntelemaan soitantoa parin viehkeän kappaleen ajaksi ja jatkoin sitten Alankomaiden sivellinsankarien  teoksien ihailua mitä sopivimman taustamusiikin täyttäessä museon salit.